Maailman laidalla

Santiago/Fisterra

Camino on takana, joten otimme bussin Fisterraan. Bussilla matkustaminen tuntuu jotenkin oudolta. Kuljimme kolmen päivän matkan kahdessa tunnissa. Perillä meidät toivotti teretulleeksi meren tuoksu, sitä onkin ikävöity.

Aamulla oltiin pilvessä. Bussi vei pilven alle. Turvallista matkaa, näkyvyys noin viisi metriä.

Etsimme hotellimme (kyllä, hotelli) ja lähdimme rannalle ihmettelemään merta ja keräämään simpukankuoria. Sää on kolea, harmaa ja sateinen, joten emme käyneet vielä uimassa. Tarkoitus kyllä olisi.

Hotellihuone. Vierekkäin nukkumisesta on tullut jo tapa. En tiedä, kuinka enää saan unta ilman kuorsaavaa hunniani.

Merinäköala.

Fisterra ei ole mikään turistikohde. Täällä ei ole linnoja, kirkkoja tai museoita, eikä hyviä shoppailumahdollisuuksia. Sen sijaan tätä pidettiin aikoinaan maailman reunana, aikana ennen Amerikkojen "löytämistä". Näkökulma-asioita.

Mihin sitä ravintolaa tarvitsee?

Tämä on kalastajakaupunki ja suurin turistihoukutin onkin erittäin tuore kala, josta kävimmekin ottamassa selvää. Pienessä kaupungissa on suuri satama ja tuntuu, että suurin osa asukkaista on kalastajia tai ravintolatyöntekijöitä. Kyllähän meressä kalaa riittää ja sen huomaa pelkästään kurkkaamalla laiturilta veteen. Kalastaa voisi vaikka kivellä, niin paljon siellä on kaloja ja vesi kirkasta.

Harmaata kuin Suomessa konsanaan.

Nyt otetaan iisisti ja palaudutaan caminon rasituksista, sekä nautitaan kesästä. Kotoa tuli palautetta painonpudotuksesta, ongelmalle koitetaan tehdä jotain. Myös törkeät rusketusrajat olisi tarkoitus korjata. Säätiedotus vain ei lupaa hyvää.

Fisuja. Olkoon päivän elukkakuva.

Arkiston helmiä jostain satoen kilometrien takaa. Näitä graffiteja oli kaikkialla..? Ikävä olisi.

Santiago

Monte de Gozo - Santiago 5km

Ilmassa on juhlan tuntua. Viimeiset sata kilometriä olen aistinut toivoa ilmassa ja ihmiset ovat olleet tyytyväisemmän oloisia. Kaikki syövät jäätelöä tai juovat viiniä nurmikolla tai baarissa. Mekin ollaan lipsuttu spartalaisista tavoistamme. Mässäillään ja otetaan iisisti.

Koska tänään palataan korvesta sivistyksen pariin, pesin vaatteeni oikein pesukoneessa, putsasin korvat, leikkasin kynnet ja puristelin jopa finnit pois. Kaikkia pyhiinvaeltajia yhdistää se kamala haju, joka täyttää iltaisin alberguet. Siitä on päästävä eroon ennen Santiagoa. Perinteisestikin silloin tuhat vuotta sitten ihmiset puhdistautuivat huolellisesti messua varten.

Katedraalille päästyä olo oli todella tyhjä. Hetken aikaa istuimme omissa oloissamme tuijotaen katedraalia. Siinä se oli, edessämme lähes kuukauden kävelyn jälkeen. Määränpää.

Hetken kun siinä istui ja rauhoittui, alkoivat tunteet tulla pintaan. Muistin kaiken. Lähdön Pamplonasta autuaan tietämättömänä edessä avautuvasta, kaikki ilot ja surut. Sen suunnattoman matkan läpi mielen, kehon ja vaihtuvan maiseman. Vuoret, sateet, tuuli, paahtava helle, nälkä, jano, kaikki vastoinkäymiset ja tietenkin myös ne lukuisat ilon ja oivalluksen hetket ja kaikki mahtavat ja vähemmän mahtavat ihmiset (ja eläimet) ja tapahtumat matkan varrella.

Moni luovuttaa tai joutuu jättämään leikin kesken. Minä jatkoin ja tein sen. Isäni olisi minusta ylpeä.

Siinä se on.

Onnellinen vaeltaja perillä, intoa täynnä.

Oli aika hoitaa muodollisuudet pois alta. Käytiin hakemassa compostella, eli todistuksemme caminon suorittamisesta. P.vaeltajien toimisto oli aika jäyhä paikka, mutta kaikki työntekijät onnittelivat minua, kuin olisin ensimmäinen, joka tämän teki. Lämmitti mieltä.

Katsu sisältä.

Kävin ihmettelemässä katedraalia. Tämä olikin toinen kerta koko matkalla. Ensimmäinen, jossa kävin oli pieni ja pimeä jossain keskellä erämaata. Siellä oli kone, jossa voi 20senttisellä sytyttää led-kynttilän. Häivyin paikalta huonovointisena.

Tämä katedraali on valtava ja ihan hieno, miltä ne nyt aina näyttää.

Katedraalin alla vätetään olevan pyhän Jaakobin luut, mutta väite taidettiin kumota jo ajat sitten. Oikeat luut ovat jossain turvassa ja arkku vain symbolinen. Niinhän haudat tosin aina ovat.

Luut. Vai onko?

Lähdettiin käymään messussakin, mutta pakanana en kestänyt, enkä jaksanut kauaa ja katosin kahville. Ei siitä ymmärtänyt muutenkaan mitään.

Vanha kaupunki on täynnä matkamuistomyymälöitä, joissa kaupataan halpoja jääkaappimagneetteja, patsaita, koruja, hattuja, paitoja yms. On hello kittyä, paavo pesusientä, beatlesia, romua, roskaa, paskaa. Ihan jokaisessa kadun kulmassa. Suuhuni tuli vähän oksennusta.

Näimme myös tuttuja. Onnitteluja, halailua, kättelyä, naurua iloa. Liettualainen oli kävellyt eilen 65km, loppupään matkasta vodkapäissään ja saapunut Santiagoon yhdeltä yöllä. Juuri päinvastainen lähestymistapa kuin meillä. Meidän tapa oli hyvä, koska perille päästyämme katedraalin edessä oli vain muutama ihminen. Myöhemmin aukiolla oli kamala härdelli.

Törmäsimme myös Oliveriin, joka opasti meidät hotelliinsa, jossa päätimme yöpyä. 20e/pää, eli 4x normaali hintamme, mutta hei, Santiago. En tiedä kerroinko, mutta hukkasimme Oliverin sillä välin, kun kävelin kolme päivää yksin. Oli iloinen jälleennäkeminen ja kävimme taas porukalla syömässä. Söin vasikkaa, hyvää oli.

Oliver oli käynyt välillä bussilla caminon ulkopuolisissa kohteissa ja välillä oikaissut bussilla itse matkaakin. Nössö.

Hylättyjä vaellussauvoja kaikkialla. Jonkun pitäisi viedä nämä reitin alkuun.

Juhlimme perillepääsyä, kuten parhaaksi näimme, eli nukuimme päiväunet, katsoimme piirrettyjä ja söimme. Illalla ostin litran olutpullon. Siinä kaikki ja näin onkin parasta.

Santiago on määränpää, mutta ei suinkaan caminon loppu. Nyt on vasta siemen kylvetty.

Compostella. Äiti, se on Huban sytytin.

Leima jokaisesta alberguessa vietetystä yöstä. Hienoja muistoja.

Yyyeeaaaah!

Loppu lähenee

Boente - Monte de Gozo 42km

Viimeinen oikea päivä takana. Viimeiselle päivälle oli tarkoitus jättää 10km, jotta pääsemme Santiagoon ajoissa ja täynnä virtaa. Vastoinkäymisien johdosta matka pieneni viiteen ja majoituspaikastamme näkee Santiagon. Huikeaa!

Viimeisen illan kunniaksi Camino yritti vielä yhtä epätoivoista iskua vyön alle ja tarjosi rankkasateen. Sadevarusteet päälle ja matka jatkuu nauraen päin suurempien voimien naamaa. Meitä ei pysäytä mikään.

Valtavia puita. Kaksi kulkijaa toimii vertailukohteena.

Camino on kuin harjoitusleiri, joka aamu herätään ennen auringonnousua vain treenataksemme lisää. Elimistö ei pääse palautumaan kunnolla ja tämä aiheuttaa erinäisiä fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja. H muistaa onneksi muistuttaa, että vedämme suunnilleen maratonipituisia matkoja joka päivä ja olemme kävelleet läpi kokonaisen maan. Jumalauta, katsokaa karttaa, olemme kulkeneet läpi koko Iberian. Siitä on syytä olla ylpeä, eikä tarvitse paljoa miettiä, miksi paikat prakaa. Aamulla asiaa miettiessäni meinasin tirauttaa kyynelen, mutta miehet eivät itke.

Linkin takana on kartta, jota olen seurannut. Merkinnät tiellä ovat (yleensä) niin hyviä, ettei tämän kummempaa tarvitse. Selkeästi erottaa mesetan ja reisientappopäivät. Nyt mennään viimeisen laatikon toiseksiviimeisessä pisteessä. Kun zoomaa tarpeeksi kauas, että näkee kaikki kartat käsittää mitä on takana ja mitä edessä. Hitto, mahtavaa, vain mahtavaa.

http://www.aucoeurduchemin.org/spip/IMG/pdf/profil_d_etape_imprim.pdf

Sadepilviä ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon.

Aikamoinen matka ollut muutenkin. Kirjoitan tänne vain murto-osan kaikesta elämää suuremmasta, mitä täällä koen ja mietin. On myös hienoa saada mukaan ystävä, jonka kanssa voi puhua kuin mies miehelle, myös niitä pehmojuttuja. Kiitos H.

Majoituimme Albergueen, joka poikkesi totaalisesti muista. Täällä on 800 sänkypaikkaa (normaalisti 10-60), oma ravintola, baari, pyykkitupa, supermarketti, leikkikenttä, tuliaisputiikki jne. Suuruudenhulluilla pihoilla ja virkistäytymisalueilla kaikuu tyhjät haaveet. Suurin osa palveluista on suljettu jo aikoja sitten ja täällä on p.vaeltajia helposti alle sata. Tälläiset uudet, mutta tyhjät paikat antaat minulle kylmiä väreitä.

Vähemmälle käytölle jäänyt virkistäytymisalue.

Laitoinko tämän jo? Lehmät tuntuu vähän hölmöiltä eläimiltä ja lampaat täystolloilta. Ajeltu lammas on huvittava näky.

Huonompionninen vasikka. Sillä ei tainnut olla enää päätä. Varmaksi en osaa sanoa, koska en halunnut mennä lähemmäksi ottamaan kuvaa, etten päädy itse kottikärryyn.

Kissa vaihteeksi.

Löytöjä

Sarria - Ventas de Naron 34km

Ventas de Naron - Boente 36km

Juhlapäivä taas. Kolmas viikko lusittu ja tänään ylitettiin sadan kilometrin virstapylväs. Huballa tuli eilen kuukausi täyteen. Onnea H!

Tänään poikkeuksellisesti kaksi päivää samassa, koska jälkimmäisenä ei tapahtunut mitään erikoista ja pitää saada rästit kiinni. Olen tullut vähän laiskaksi kirjoittamisen ja kuvaamisen suhteen. Tarinat eiliseltä, eli tuolta ensimmäiseltä etapilta.

Sinne jäi uskolliset vaellussauvat. Baari aukeaa kymmeneltä ja me olemme liikkeellä seitsemältä. Eipä edessä enää pahoja mäkiä olisikaan. Omani muuten löysin hylättynä. Se aikaisemmin mainitsemani puusauva sai jäädä.

Santiago on siis enää kolmen päivän kävelymatkan päässä ja tunteet ovat ristiriitaisia. Tavallaan mahtavaa päästä kohta perille, mutta toisaalta ei haluaisi lopettaa nyt, kun vauhtiin pääsi ja tähän elämään tottui. Koska olemme aikataulua hyvin edellä, päätimme jatkaa kävelyä vielä ylimääräiset kaksi tai kolme päivää ja ottaa loman rannikolla. Meren kaipuu on yllättävän motiivoiva voima. Tosin H:n nilkka on turvonnut norsun jalaksi, joten saatamme ottaa bussin. Santiagon jälkeen se on luvallista.

Pidän tästä kuvasta.

Haluaisin kertoa erilaisista pyhiinvaeltajista.

Tähän mennessä olen nähnyt caminoa kuljettavan kävellen, pyörällä, hevosen selässä, muulia/aasia kävelyttäen, koiran kanssa, tandempyörällä (yllättävän yleistä), rikshaa vetäen, lastenrattaita työntäen ja kävelijöitä, jotka huijaavat välillä bussilla.

Osalla, etenkin pyöräilijöillä on avaruusajan varusteet ja osa kunnioittaa keskiaikaisia perinteitä pukeutuen viittaan ja leveälieriseen hattuun ja taluttavat muulia kantojuhtanaan. Osalla on varusteinaan se, mitä ovat jostain saaneet ja he ovat yleensä niitä tyytyväisiä ja iloisia, jotka toivottelevat hyvää matkaa. Heidän kaltainen haluan olla. En caminolla, vaan elämässä.

Yhteys varusteissa ja ihmisessä on selkeä. Mitä enemmän high-techiä, sen nössömpi kantaja. Yleensä tietokone olkavarressa pyöräilevät ovat niitä, jotka hyytyvät ensimmäisessä mäessä.

Sen ainoan kerran kun jätin pyykkini yöksi ulos, koko maailma oli täynnä sumua. Kaikki aamulla märkänä.

Olen tavannut myös ilman rahaa matkaavan unkarilaisen hipinretkun ja kauluspaita päällään kulkevia meksikolaisia, jotka vetävät toisella kädellä perässään samsonitea ja toisessa kädessä on iPad. Kaikenlaista..

Nyt uutena vitsauksena on tullut ihmisryhmä, joita kutsun nimellä joyrider. Caminon todistukseen tarvitsee kulkea viimeiset sata kilometriä. Se on ihan ok esimerkiksi huonokuntoisille vanhuksille, mutta tien täyttää luokkaretkeläiset ja kokeilemaan lähteneet hassuttelijat, jotka kovaäänisesti nauravat ja juhlivat koko matkan. Myös alberguessa. Toki hekin saavat tehdä mitä haluavat, mutta vituttaa se silti. Kaikki kahvilat ovat täynnä. Tie on täysi. Meteli. Perkele.

Joki, ei järvi. Harvinainen näky täällä, etenkin suomalaisen näkökannalta.

Itsehän jätin välistä Pyreneet (miten lie kirjoitetaan), joten ole joyrider itsekin. Joku kaunis päivä palaan Ranskaan ja kävelen Pamplonaan. Caminoni ei ole valmis ilman sitä.

Vastauksia

En lähtenyt tänne mukanani mitään erityisiä kysymyksiä pohdittavana. Vastauksia olen silti saanut paljon.

Ensinnäkin kaikki raiteille palaamiset, joista olen kertonut aikaisemmin. Toiseksi löysin itselleni harrastuksen, jota olen etsinyt ja kaivannut jo pitkään. Haluan miekkailla. Tämä ei ole metafora kaapista ulos tulolle, puhun oikeasta miekasta. En sellaisesta yhden käden hammastikusta, vaan oikeasta Miekasta. Pitää vain punnita vaihtoehtoja täältä kotiuduttua, ehkä kendo jos kunnon viikinkiriehumista ei ole mahdollista toteuttaa Tampereella.

Samoin haluan pelata airsoftia. Osasyyllisenä tähän on Huban mehustelut aiheesta, mutta suurempana inspiroijana hylätyt kylät ja farmit, sekä upeat metsämaisemat.

Taidan myös lopettaa työni. Pidän siitä paljon, mutta minulle ei jää tarpeeksi aikaa harrastaa. Tehdään nyt nämä sovitut vuorot ensin ja katsotaan sitten uudestaan.

Olen miettinyt myös alan vaihtoa. En halua tehdä mitään kahdeksasta neljään työtä ja siksi aloinkin seiloriksi. Koska mikään ei riitä, haluan jotain vielä spesiaalimpaa. En vain ole löytänyt kutsumustani. Ehkä olisi aihetta tehdä uusi Camino heti perään.

Haluan myös uuden makuupussin ja alkaa treenaamaan kuin spartalainen. Sanoinhan ikävöiväni punttisalia. Juoksemista en ikävöi, koska kävely. Muuten kyllä varmasti kaipaisin radalle.

Ja soittamista. Ei jeesus, että sormet syyhyää.

Jatkuvasti metsäisempi maisema.

Ystäväni vain ohikiitävän hetken. Pyrin aina pysähtymään paijaamaan elikoita, jos ovat siihen suostuvaisia.

Tuplapäivityksen vuoksi toinenkin loppukevennys.

Mieli

Hospital de Condesa - Saria 45km

Päivä oli jälleen kirkas ja syykin tuli hyvin selväksi katsoessamme alas pilviin.

Koin hämmentävän hetken elämässäni, kun viisi ehkä maailman stereotyyppisintä homoa pyysivät minua ottamaan kuvia heidän maatessaan vuoristoniityllä. Luulen heidän olevan Espanjan fab5.

Pilviä laaksossa. Ihan oikeasti.

Aamukakkani oli niin riehakas, että pönttö meni rikki. Tunsin isällistä ylpeyttä, jätin vähän normaalia enemmän tippiä ja poistuin nopeasti paikalta.

Lounas.

Caminolla on välillä vaihtoehtoisia reittejä, jotka kulkevat hienompaa reittiä tai jonkun linnan tai kirkon kautta tai mitä vain. Yleensä risteyskohdat ovat hyvin merkittyjä, mutta ei tällä kertaa. Luonnollisesti lähdimme väärälle tielle ja kuljimme ylimääräiset kymmenen kilometriä hylättyen kylien läpi. Motivaatio tuhoutui kokonaan ja halusin jo luovuttaa. Onneksi H:lla on vielä taistelutahtoa jäljellä. Ja muutenkin, mitä jos en jaksa? Jään keskelle metsää tai peltoa. Mitäs sitten?

Tämä tapahtuu muutaman kerran päivässä, ei jaksa enää sävähdyttää. Kaikkilla on p.vaeltajien hevosten tai karjan jätöksiä + olemme jatkuvasti peltojen keskellä. Kaikkialla haisee paska.

Maisema on vaihtunut metsäiseksi. Toivotan varjon ja hienot maisemat lämpimästi tervetulleiksi.

Mieli lepää.

Määränpäässämme ensimmäisessä tarkistamassamme alberguessa oli vastassa vähän kiusaantuneen oloinen nainen. Heillä ei kuulemma ole varsinaisesti sänkyjä, mutta telttamajoitus löytyy. Hämmennys vaihtui nopeasti hilpeydeksi naisen huomattua, kuinka innoissaan me olimme asiasta. 

Pihan perältä löytyi armeijatyylinen teltta ja sen sisältä punkat. Mahtava paikka, ei edes ketään jakamassa "huonetta".

Majoitus.

Nukkumaanmenoa valmistellessamme löysimme teltasta valehtelematta peukalon kokoisen ampiaisen. Huba yritti rohkeana napata sitä laatikkoon minun kiljuessa kuin pieni tyttö. Amppari kuitenkin oli niin ärhäkkäällä päällä, että hunniltakin loppui rohkeus. Lopulta houkuttelimme demonin ulos luolastamme sammuttamalla valon ja avaamalla oven.

Vähän hävettää kertoa, mutta otuksen ryömittyä ovenlierin toiselle puolelle, tarkastimme tilanteen puhelimeni kameralla. Sitä kun voi käyttää kuin peiliä tai periskooppia.

Myöhemmin teltasta paljastui myös hämähäkki, kokoluokkaa Espanja. En pelkää hämiksiä, joten autoin mokoman ulos. Tämän kerroin vain pelastaakseni kasvoni.

Teltan katosta lattiaan tarkastettuamme pystyimme rauhallisin mielin menemään sänkyihimme kuuntelemaan susien ulvontaa.

Huban epämääräinen yritys suojautua ötököiltä. Muuten hyvä, mutta hengittämään ei pysty.

Mieli

Sanon aina, kuinka camino palauttaa ihmisen raiteilleen. Tiedän kyllä kuinka turhaa stressi ja negatiivinen ajattelu on, mutta välillä täytyy käydä muistuttamassa itseään asiasta. Tähän camino on parasta lääkettä.

Ihminen ei oikeasti tarvitse sitä kaikkea turhaa paskaa, mitä olemme ympärillemme luoneet. On keinotekoisia tarpeita ja keinotekoisia auktoriteetteja. Keinotekoisia ongelmia ja keinotekoista onnea. (materiaa) Pienenä luulin vanhojen ihmisten olevan viisaita. Kuinka tyhmä ja naiivi sitä voikaan olla?

Jotkut vain eivät tunnu koskaan elämässään pysähtyvän ajattelemaan elämäänsä tai kuuntelemaan itseään. Sitten eletään huonossa parisuhteessa ja tehdään työtä, joka ei ole vuosikausiin tarjonnut mielihyvää. Liikaa saa katsoa vierestä, kuinka ihminen katkeroituu tai pysyttelee paikoillaan epämieluisassa elämässä vain, koska pelkää muutosta tai muiden reaktioita.

Älä valita, vaan tee muutos parempaan ja heivaa konditionaali helvettiin elämästäsi ja tee haluamasi asiat - myös ne ikävät - heti. Myöhemmin ei ole yhtään parempi aika. Kaikki on omassa päässä ja asiat ovat tasan niin hyvin, kuin ne itse näkee.

Helppoa se on aina tien päällä vastaanottavassa tilassa ajatella näin, mutta valitettavasti oikean polun hukkaa liian helposti kaiken sen hulluuden keskelle palattuaan. Ylläoleva on siksi lähinnä muistutus itsellleni. En halua kertoa kenellekkään, kuinka pitäisi elää.

Sielun käsittely saa jäädä. Menee tarpeeksi lähelle tähänkin aiheeseen.

Ärsyttää. Unohdan aina puhelimen käteen saadessani, mitä piti sanoa.

Uncomfortably numb

Molinaseca - Cacabelos 25km

Pari päivää on ollut kumma olo. Kuumetta, päänsärkyä, turvonneet ja arat limakalvot kitalaessa ja nenässä, ruokahaluttomuutta, yleistä vitutusta. Lisäksi eilinen vuorikiipeily painoi lihaksissa ja poltin olkapääni auringossa, puhumattakaan rakoista, joten särky kattoi pitkälti koko vartalon. Olen sekoitellut finnrexiniä juomaveteeni ja sen voimin kulkenut viimeiset päivät.

Tänään asiat olivat paljon pahemmmin. Olo oli kamala, finnrex, kahvi, viini, olut, mehu ja vesi eivät mikään auttaneet. Kävely oli yhtä piinaa. Oksensin, tärisin, pyörrytti ja pää tuntui räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Teki mieli kaatua lähimpään ojaan ja kuolla pois.

Koska suomalainen ei periksi anna, sinnittelin perille, joskin jätimme päivämatkan sopimaamme minimiin. Kotitohtoriraadin diagnoosi oli liika aurinko. Sain Bulgarialaiselta entiseltä laivakokilta (pieni maailma) aspiriinia, nukuin kolmen tunnin päiväunet ja söin alberguen illallismenun viineineen. Helpotti.

Unohdin eilen mysteerimerenelävän purkin reppuuni. Helle teki tehtävänsä muovipussin läpi ja kaikki repussani ollut haisee nyt aivan uskomattoman pahalta. Hävettää.

Mieti hyökkääväsi tänne. Päällesi sataa nuolia ja kiehuvaa öljyä, välissä on vallihauta ja kaksi muuria. Mikä voi olla niin tärkeää, että sen takia kannattaa lähteä yrittämään?

Pikku kirkko.

Kirsikoita suoraan puusta, nam!

Rypäleitä ja vuoria, tyypillinen Espanja.

Tämä otus näyttää samalta, kuin minusta tuntuu.

Keho

Cacabelos - Hospital de Condesa 41km

Ihminen on kolmen rattaan koneisto, jossa jokainen osa on tärkeä. Osathan ovat keho, mieli ja sielu. Tänään teemana on helpoin, eli keho.

* * *

Pieni talo preerialla.

Vuosikaudet olen kuluttanut kenkiäni pururadalla ja vuoden päivät käynyt salilla kyykistymässä vain noustakseni aina uudestaan ylös. Harjoitellessa valutettu hiki vähentää tunnetusti taistelutantereella valutettua verta. Päivän valmiiksi pitkään etappiin kuului mm. vuori. Yli-inhimmilliset voimani pääsivät vihdoin tositoimiin.

Eilen olin vuoteen oma ja aamulla niistin ja syljin verta. Silti ylitin sen kukkulanpahaisen. Tässäkö kaikki, mitä caminolla on tarjottavana?

1500m

Lihakseni ovat terästä, sydämeni takoo kuin höyryjuna. Olen teräsmies. Paitsi että sillä kalsareissa koikkaroivalla hyytelövatsalla on heikkous, minua ei kaada mikään. Muhammed Ali uhosi olevansa niin ilkeä, että tekee lääkkeenkin sairaaksi. Seuraavaksi Ali voikin tulla luokseni oppimaan, mitä ilkeä todella tarkoittaa.

Odotan sitä hetkeä, kun näen meren.

Niin seisoin siellä nyppylän laella ja tunsin itseni kuolemattomaksi. Olin pysäyttämätön. Pystyisin väistämään luoteja ja kaatamaan armeijoita.

Kunnes.

Tietä pitkin tuli vastaan nautakarjaa matkalla iltalaitumelleen. Se joka väittää lehmien ja sonnien olevan säyseitä eläimiä, ei ole kohdannut niiden verenhimoista katsetta ja valtavia sarvia pienellä vuoristotiellä. Vasta silmästä silmään noita petoja katsoessa tajuaa, kuinka valtava eläin kyseessä on.

Tappajia. H näyttämässä kokokontrastia.

Yllä oleva uho on tarpeetonta ja silkkaa vitsailua ja itseironiaa. Olemme yrittäneet karistaa kannoiltamme erästä ryhmää, johon kuuluu 71 vuotias brasilialainen herra, aina hymyilevä italiaano ja noin 120cm pitkä ilmeisesti espanjalainen vanhempi senora, plus pari muuta brassia, jotka vaikuttavat olevan ihan ok kunnossa, joten voi jättää huomiotta tässä.

No, aina kun pääsemme määränpäähänme ja olemme ylpeitä saavutuksestamme, ne samat tyypit ilmestyvät perässä. Se satavuotias pappa ei edes vaikuta väsyneeltä ja italiaano jatkaa hymyilemistään. Kääpiönainen ei ole edelleenkään sortunut itsensä kokoisen rinkan alle.

Caminohuhu kertoo, että seniori sai shamaanilta pientä käsittelyä, eikä sen jälkeen enää tuntenut painoa ja näin jaksaa kävellä älyttömiä matkoja. Muut varmaan sitten vain häpeävät jäädä jälkeen pystyynkuolleesta miehestä ja heidän on pakko jatkaa. Jos kyseinen ryhmä saavuttaa meidät vielä tämän vuoriepisodin jälkeen, lupaan ottaa teille kuvan siitä muumiosta ja luultavasti lyöttäydymme heidän seuraan ja saavutamme kuolemattomuuden.

Alempaa.

Reppu on muuten sulautunut hienosti osaksi vartaloa. Se ei paina (sanan kunmassakaan merkityksessä), eikä hierrä. Sitä ei edes huomaa selässään. Jos ostan ruokaa mukaan, huomaan pienen painon nousun.

Kävely on mahtavaa harjoitusta jaloille ja selälle. Apinakin osaa tehdä reisistään vahvat, mutta tämänkaltainen (miljoona toistoa) treeni polville, nilkoille ja kaikille pienille lihaksille on ihan omaa luokkaansa.

Vyökin menee jo helposti seuraavaan koloon. Peilistä tuijottaa luuranko.

..Jolla on edelleen kaljamaha. Saatanan afrikanlapsi-syndrooma. Miksi oluen pitää olla niin hyvää?

Joku kylä.

Kivestilanne stabiili. Mieli ei harhaile, ei liikehdintää alakerrassa. Testosteroiinin tuotanto on tainnut tyrehtyä kokonaan.

Vuoristopurossa väsyneiden jalkojen hoitoa. Välillä myös naamanpesuun ja hatun ja huivin kastelemiseen. Sää ei ole lämmin, se on kuuma. Parempi näin, kuin aikaisempi kylmyys.

Nousua metsäisemmissä maisemissa.

Kissa kylpemässä auringossa.