Ventas de Naron - Boente 36km
Tänään poikkeuksellisesti kaksi päivää samassa, koska jälkimmäisenä ei tapahtunut mitään erikoista ja pitää saada rästit kiinni. Olen tullut vähän laiskaksi kirjoittamisen ja kuvaamisen suhteen. Tarinat eiliseltä, eli tuolta ensimmäiseltä etapilta.
Sinne jäi uskolliset vaellussauvat. Baari aukeaa kymmeneltä ja me olemme liikkeellä seitsemältä. Eipä edessä enää pahoja mäkiä olisikaan. Omani muuten löysin hylättynä. Se aikaisemmin mainitsemani puusauva sai jäädä.
Santiago on siis enää kolmen päivän kävelymatkan päässä ja tunteet ovat ristiriitaisia. Tavallaan mahtavaa päästä kohta perille, mutta toisaalta ei haluaisi lopettaa nyt, kun vauhtiin pääsi ja tähän elämään tottui. Koska olemme aikataulua hyvin edellä, päätimme jatkaa kävelyä vielä ylimääräiset kaksi tai kolme päivää ja ottaa loman rannikolla. Meren kaipuu on yllättävän motiivoiva voima. Tosin H:n nilkka on turvonnut norsun jalaksi, joten saatamme ottaa bussin. Santiagon jälkeen se on luvallista.
Pidän tästä kuvasta.
Haluaisin kertoa erilaisista pyhiinvaeltajista.
Tähän mennessä olen nähnyt caminoa kuljettavan kävellen, pyörällä, hevosen selässä, muulia/aasia kävelyttäen, koiran kanssa, tandempyörällä (yllättävän yleistä), rikshaa vetäen, lastenrattaita työntäen ja kävelijöitä, jotka huijaavat välillä bussilla.
Osalla, etenkin pyöräilijöillä on avaruusajan varusteet ja osa kunnioittaa keskiaikaisia perinteitä pukeutuen viittaan ja leveälieriseen hattuun ja taluttavat muulia kantojuhtanaan. Osalla on varusteinaan se, mitä ovat jostain saaneet ja he ovat yleensä niitä tyytyväisiä ja iloisia, jotka toivottelevat hyvää matkaa. Heidän kaltainen haluan olla. En caminolla, vaan elämässä.
Yhteys varusteissa ja ihmisessä on selkeä. Mitä enemmän high-techiä, sen nössömpi kantaja. Yleensä tietokone olkavarressa pyöräilevät ovat niitä, jotka hyytyvät ensimmäisessä mäessä.
Sen ainoan kerran kun jätin pyykkini yöksi ulos, koko maailma oli täynnä sumua. Kaikki aamulla märkänä.
Olen tavannut myös ilman rahaa matkaavan unkarilaisen hipinretkun ja kauluspaita päällään kulkevia meksikolaisia, jotka vetävät toisella kädellä perässään samsonitea ja toisessa kädessä on iPad. Kaikenlaista..
Nyt uutena vitsauksena on tullut ihmisryhmä, joita kutsun nimellä joyrider. Caminon todistukseen tarvitsee kulkea viimeiset sata kilometriä. Se on ihan ok esimerkiksi huonokuntoisille vanhuksille, mutta tien täyttää luokkaretkeläiset ja kokeilemaan lähteneet hassuttelijat, jotka kovaäänisesti nauravat ja juhlivat koko matkan. Myös alberguessa. Toki hekin saavat tehdä mitä haluavat, mutta vituttaa se silti. Kaikki kahvilat ovat täynnä. Tie on täysi. Meteli. Perkele.
Joki, ei järvi. Harvinainen näky täällä, etenkin suomalaisen näkökannalta.
Itsehän jätin välistä Pyreneet (miten lie kirjoitetaan), joten ole joyrider itsekin. Joku kaunis päivä palaan Ranskaan ja kävelen Pamplonaan. Caminoni ei ole valmis ilman sitä.
Vastauksia
Ensinnäkin kaikki raiteille palaamiset, joista olen kertonut aikaisemmin. Toiseksi löysin itselleni harrastuksen, jota olen etsinyt ja kaivannut jo pitkään. Haluan miekkailla. Tämä ei ole metafora kaapista ulos tulolle, puhun oikeasta miekasta. En sellaisesta yhden käden hammastikusta, vaan oikeasta Miekasta. Pitää vain punnita vaihtoehtoja täältä kotiuduttua, ehkä kendo jos kunnon viikinkiriehumista ei ole mahdollista toteuttaa Tampereella.
Samoin haluan pelata airsoftia. Osasyyllisenä tähän on Huban mehustelut aiheesta, mutta suurempana inspiroijana hylätyt kylät ja farmit, sekä upeat metsämaisemat.
Taidan myös lopettaa työni. Pidän siitä paljon, mutta minulle ei jää tarpeeksi aikaa harrastaa. Tehdään nyt nämä sovitut vuorot ensin ja katsotaan sitten uudestaan.
Olen miettinyt myös alan vaihtoa. En halua tehdä mitään kahdeksasta neljään työtä ja siksi aloinkin seiloriksi. Koska mikään ei riitä, haluan jotain vielä spesiaalimpaa. En vain ole löytänyt kutsumustani. Ehkä olisi aihetta tehdä uusi Camino heti perään.
Haluan myös uuden makuupussin ja alkaa treenaamaan kuin spartalainen. Sanoinhan ikävöiväni punttisalia. Juoksemista en ikävöi, koska kävely. Muuten kyllä varmasti kaipaisin radalle.
Ja soittamista. Ei jeesus, että sormet syyhyää.
Jatkuvasti metsäisempi maisema.
Ystäväni vain ohikiitävän hetken. Pyrin aina pysähtymään paijaamaan elikoita, jos ovat siihen suostuvaisia.
Tuplapäivityksen vuoksi toinenkin loppukevennys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti