* * *
Se pieni, toiveikas lapsi, joka ilmoitti rinta rottingilla alkavansa tutkimusmatkailijaksi oli kuollut. Jäljellä oli tyhjä kuori, joka makasi halvan hotellin sängyllä tyhjien pullojen ympäröimänä. Sänky narahti kääntäessäni kylkeä. Viereisen huoneen sänky oli narahtanut uudestaan ja uudestaan monta tuntia, kunnes lopulta ovi kävi ja kuulin korkokenkien loittonevan kopseen rappusissa. Seinät ovat paperia. Kuulin, kuinka naapurissa itkettiin.
Yritin miettiä syitä nousta ylös. Lapset leikkivät ikkunani alla, rakensivat utopiaa. Aivan kuten minäkin aikoinaan. Voisinpa olla taas viaton edes ohikiitävän hetken. Kuulin jalkapallon äänen, mutta huolellisesti salpaamastani ikkunasta ei päässyt valo sisään. Nousin ylös.
Halvoissa kapakoissa viettämäni vuodet eivät ole kohdelleet peilikuvaani hyvin. Merivesi oli hiljalleen piiskannut kaikki uurteet ja juovat kaikkien nähtäviksi. Aurinko oli kuin pilkatakseen korostanut arpiani. Minulla on menneisyys, mutta ei salaisuuksia. Nostin peilin alas seinältä.
Yritin löytää rohkeutta eilisestä pullosta ja nautintoa naisen rinnoista. Tuijotin kuvaa. Kaukana meren toisella puolella joskus asunut tyttöparka oli ehkä tarvinut kipeästi rahaa. Ehkä hän nautti itsensä paljastamisesta kameralle? Ei. Suu hymyili, mutta silmät eivät. Tyttö katsoi suoraan lävitseni tyhjällä, surumielisellä katseellaan. Hän ei nauttinut tilanteesta. Mitähän hän nykyään tekee. Ehkä hänellä on hyvä työ, rakastava mies ja lapsia. Ehkä hän häpeää nuoruuden tekojaan, eikä enää pysty paljastamaan itseään miehelle estoitta, omana itsenään. Ehkä myös hän katsoisi noita kuvia ja haikailisi menettämänsä nuoruuden perään.
Tyttö ei minulle helpotusta pystynyt tarjoamaan. Pullo pystyi. Heitin kylmää vettä naamalleni ja käänsin perässäni avainta lukossa. Naapurissa oli hiljaista. Astuin ulos, ilma oli liian kirkas. Laskin hattuni lippaa ja nostin kaulukseni ylös. Hotellilta poistuessa joutuu kävelemään katedraalin edestä. Aukiolle oli kerääntynyt ihmisiä, jotka olivat juuri päässeet tiensä päähän. Ilon kyyneleitä, salamavalojen välkettä, narua, riemua, halauksia täynnä lämpöä. Jokin kyllä kosketti sisintäni, mutta tavalla, jolla jokin tuntematon koskettaa jalkaa uidessa. Minua kuvotti. Vielä alle viikko sitten olin ollut samassa tilanteessa, täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta. Se kaikki tuntui nyt kaukaiselta unelta.
Minulla oli tehtävä. Tehtävät auttavat pitämään pään kunnossa. Päämääränäni oli löytää vaatekauppa. Olin hetken huumassa polttanut vaatteitani ja nyt kuljin likaisissa rääsyissä. Kadutti. Kaupungin keskusta oli olemassa vain pyhiinvaeltajia varten ja jokainen putiikki kauppasi vain halpoja matkamuistoja, joita ihmiset ostavat luvaten itselleen, etteivät ikinä unohda tekemäänsä matkaa. Idiootit. Mihin he tarvitsevat halpaa paitaa keltaisella nuolella, jos kerran muistavat. Kertoakseen kaikille, että tekivät sen? Kuinka mautonta. Arvostan kyllä symbolista merkitystä, kun nuo moukat heittävät matkamuistonsa jonnekkin IKEA-kaapin pohjalle unohduksiin ja palaavat mitättömään elämäänsä unohtaen kaiken oppimansa. Tämän Caminon mädänneisyyden vuoksi jouduin kävelemään ulos keskustasta etsiäkseni oikean vaatekaupan. Vanhan ja
uuden kaupungin rajalle päästyäni näin ensimmäisen vaatekaupan. Todellisuus iski jälleen kylmän nyrkkinsä kasvoihini. Siesta. Tämän laiskan maan asukkat eivät todellakaan halua rahaa. Miksi työskennellä päivän villkaimpina tunteina, kun pohjoisen ahkerat kansat lähettävät kuitenkin rahaa? Todellisuus ei tuntenut sääliä, vaan jatkoi lyömistäni. Olin nukkunut yli kaksitoista tuntia ja olin jalkeilla vasta hyvän tovin puolenpäivän jälkeen. Onneksi en enää kyennyt tuntemaan kipua.
Marssin marketin kautta takaisin huoneeseeni. Myyjä kysyi, tarvitsenko pussin ostoksilleni. Mihin terveet kädet omaava ihminen tarvitsee ylimääräisiä kantolaitteita jos ostokset koostuvat yhdestä pullosta rommia? Maksoin luotolla, syntieni maksamisen aika olisi myöhemmin.
Seinät alkoivat kaatumaan päälleni, joten suuntasin tieni jälleen ulos. Katedraalin edusta oli autio. Etsin baaria ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kaikkialla oli liikaa ihmisiä. Naurua, suutelevia pareja, iloista musiikkia. Lopulta löysin pimeän nurkkakapakan, jossa ei ollut ketään. Kaukaa kantautui viulun soittoa. Istuin ainoan ystäväni kanssa pöydässä hukuttaen murheitani halvoilla sikareilla ja kirjoitin. Kirjoitin, kunnes jouduin vaihtamaan tiskillä ystäväni uuteen. Kirjoitin, kunnes vaihdoin kolmanteen. Baarissa oli yli kymmenen pöytää, mutta silti paikalle ilmestynyt toinen asiakas halusi jakaa kanssani pöydän. Olihan se ainoa terassipöytä ja tuo elämäni ainoaa valopilkkua häiritsevä riivaaja tupakoi. Vanha saksalainen nainen, joka kyseli tuskastuttavan huonolla englannillaan caminostani ja minusta. Pitää keksiä joku tylsä ammatti itselleen välttääkseni jatkokysymyksiä. Poistuin paikalta hänen käydessään tiskillä. Hotellihuoneessani saisin sentään kirjoittaa rauhassa ja edes hetkeksi unohtaa, missä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti