Saimme seuraksemme Liettualaisen nuoren miehen. Kova äijä, kulkee noin 40km päivässä 12 kiloinen rinkka selässään ja yöpyy teltassa. Aloittaessaan rinkka oli kuulemma 18kg. Mitä sinne pitää tunkea saadakseen moisia lukemia?
No, äijä katosi jonnekkin metsään telttoineen ja me majotuimme kukkulan juureen keräämään voimiamme. Nyt olisi sitten meseta vihdoinkin ylitetty ja huomenna olisi pienimuotoinen nousu edessä.
Astorga MÄEN päältä.
Pitkästä aikaa alberguen pitäjä oli pimeä persoona. Siis tosi valoisa, mutta outo. Nuorehko saksalainen hippiukkeli, joka kertoi omituisia vitsejä ja nauroi kovaa ja korkealta vähän kaikelle, lähinnä omille vitseillleen.
Tykkäsi juoda kaljaa koko illan ja suuttui kovaäänisesti kaikille, jotka viettivät suihkussa yli viisi minuuttia.
Astorga.
Söimme huonoista kokemuksista huolimatta pyhiinvaeltajan menun. Alkukeittona pastaa lämpimässä vedessä, pääruokana kuivaa possua vinegretessä uitetun salaatin kera ja jälkiruokana jäätelöpala ilman mitään. Saisin varmaan potkut moisen paskan tarjoamisesta. En syö, vaan ruokin itseni.
Satulinna. Jälleen Astorga. Tosi viihtyisä kaupunki muutenkin.
Katedraali. Kameran optiikka ei sovellu näin massiivisten aivopesulaitoksien kuvaukseen.
Fiilis oli kävellessä hyvä. Santiago alkaa olemaan siedettävän välimatkan päässä. Kohtahan ollaankin jo perillä. Eniten tunnelmaa nosti kuitenkin maisemanvaihdos. Mäkiä, metsää, vaihtelua. Mahtavaa. Taivaskin oli pilvetön, joten sain päivittäisen D-vitamiinikylpyni.
Hospital de Orbigossa valmistauduttiin keskiaikaisiin turnajaisiin. Olisin halunnut haastaa hallitsevan mestarin, mutta camino vie.
Juhlahumua. Jopa kaupoissa ripusteltiin lippuja.
T-paita, fleece, takki, kaulahuivi ja hanskat. Ihan kuin Marraskuu Suomessa.
Viimeinen katsaus tähän Helvettiin.
Eilen tai joskus (ajantaju menee ihan sekaisin) pidimme taukoa plazan laidalla, kun viereisellä yläasteella alkoi liikunnantunti. Pennut kirmasivat aukiolle lämmittelemään ja hengailemaan ennen opettajan saapumista. Vuorossa oli viestijuoksu.
Negatiiviset ajatukset pitäisi sysätä sivuun ja kateus on yksi kuolemansynneistä, saatanan septetin ehkä yleisimmin rikottu.
Mutta.
Puolella niistä ehkä 16-vuotiaista pojankoltiaisista oli kunnon parta, viiksineen päivineen. Ei mikään karvoitus, vaan ihan oikea, pikimusta, kiusoittelevan karhea miehisyyden mittapuu.
Minä olen nyt kaksi ja puoli viikkoa kasvattanut omaa pyhiinvaeltajan partaa. Sehän on puolet koko caminon hienoutta saapua Santiagoon rähjäisenä, haisevana, auringon parkiinnuttamana ja... Ajamattoman risuparran kanssa.
Naamaani rumentamasta parran irvikuvastani voi suunnilleen laskea karvat. Kysynpä vain; Kenen tehtävänä on jakaa elämiemme kortit?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti