Santiago pt.2, hyvästit

Olisin ollut hyvin vihainen itselleni jos olisin jättänyt uimatta täällä. Kuljin kuitenkin koko matkan merelle saakka, enkä muistaakseni ole koskaan uinut Atlantissa. Ehkä Norjassa, mutta sitä ei lasketa ja Dominikaaninen tasavalta on toisella puolella merta, joten sekin on käytännössä eri ja toiselta puoleltahan sekin on Karibianmeri. Tavoitteena olisi uida jokaisessa meressä ja sen jälkeen voisikin seilata ne.

Jokatapauksessa, hain kapakasta rohkaisua ja suuntasin rannalle, mikä (se ranta, ei rohkaisu) osoittautui parhaaksi ideakseni koko caminolla.

Miksi lääkärit määräävät kalliita ja epäterveellisiä lääkkeitä jos meressä uiminen on ilmaista? Merivesi on vaivoille sama, kuin saippua lialle.

Siellä lilluin ja annoin kaiken kurjan huuhtoutua kauas pois, ulapalle, ulottumattomiin. Kuivattelin rantakallioilla ja lueskelin. Voisin tehdä sitä päivittäin. Kallio varaa hyvin lämpöä ja kun kohta allani kylmeni tarpeeksi, kissaeläimen tavoin siirryin lämpimämpään. Olin kavunnut kallioiden yli pienemmälle hiekkakaistaleelle, joten siellä ei edes ollut ketään muita.

Värit palasivat maailmaan ja ilma lämpeni. Viimeisenä päivänä, kuinkas muutenkaan?

Santiagossa katsoimme videon, jonka joku oli kuvannut Fisterran rannalla kajaakistaan. Siinä oli valtava hai. Rannalla näimme hain pään. Se oli pieni, mutta silti. Hai. Vedessä vastaan ei kuitenkaan tullut ikäviä yllätyksiä. Oikeastaan olin vähän harmissani.

Aikaisemmin mielessä kävi ja harkitsin vakavissani käveleväni takaisin Santiagoon ja näin ottaa takaisin bussilla huijaamani kilometrit. Laiskuus iski ja samoin halusin saattaa Hunnin Santiagoon, sekä olin jo ostanut paluulipun. Minulla siis oli tarpeeksi tekosyitä ottaa bussi.

Levätkää uskolliset ystäväni, sen olette ansainneet. Kamoissa ja miehessä näkyy rock-uskottava kuluma ja rähjäisyys.

Kunnon merimiehenä en tule koskaan merisairaaksi, mutta kiemurtelevaa tietä kulkeva bussi aiheuttaa pahoja tilanteita. Ongelmilta vältyttiin nieleskelemällä ja olimme palanneet Santiagoon. Otin huoneen samasta hotellista, jossa yövyimme aikaisemminkin ja kamat pudotettuani lähdimme kaupungille. Kaiken sen ylihyvän merenelävän jälkeen vaadimme jotain rasvaista, joten paikallinen kebabtaivas sai tarjota hetkemme paratiisissa.

Vielä seuraavana päivänä täysin kunnossa!

En tiedä, onko nyt joku juhlapäivä vai mitähä, mutta kaikkialla soi musiikki ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Otimme viimeisen yhteisen katsauksemme katedraalin istuen sen edessä haikein mielin.

Huba lähti koruttoman eron jälkeen bussipysäkille, suuntanaan lentoasema ja minä painuin hotellihuoneeseeni. Jäin kuukauden matkaamisen jälkeen yksin. Oliver oli lähtenyt takaisin Saksaan neljä päivää aikaisemmin. Liettualainen lähti eilen peukalokyydillä(!) Liettuaan. Huba lentää aamulla Englantiin, jossa aloittaa uuden elämän. Miehellä ei ole kotia, ei työtä, eikä pahemmin rahaakaan. Kaikki matkalla tapaamani ihmiset olisivat jo päässeet Santiagoon ja luultavasti lähteneet jo teillensä. Jopa aikaisemmin mainitsemani brassi-italiaano-porukka oli tullut perille jo viisi päivää sitten. Tapasimme Italialaisen Fisterrassa, tapansa mukaan hymyillen korvasta korvaan täydellisillä pepsodent-hampaillaan. Meinasin tukehtua itseeni hänen kertoessaan, että he saapuivat Santiagoon samana päivänä, kuin me. Käytännössä ne saavuttivat meidät. Lupaamaani kuvaa teräspapasta en saanut, koska hän ei tapaamishetkellä ollut pastanpyörittäjän kanssa. Luultavasti hän on tällä hetkellä uimassa takaisin Brasiliaan.

Kaipaan takaisin Caminolle.