Koira, joka seurasi meitä, kuin omistaisimme sen.
Bongasimme Liettualaisen ja nappasimme hänet näinä molempina iltoina mukaan rannalle ryyppäämään. Ensimmäisenä iltana oli pilkkopimeää ja satoi kaatamalla. Mahtava tunnelma. Toisena otimme miehen retkikeittimen mukaan ja poimimme kivistä simpukoita iltapalaksi. Sen tuoreemmaksi ei voi ruoka enää mennä. Mitään mausteita meillä ei ollut, mutta eipä simpukat näköjään mitään tarvitsekkaan. Hieno kokemus tälläiselle luonnosta vieraantuneelle kaupunkilaiskokille. Muutenkin nämä pimeät illat rannalla uusien kavereiden kanssa on jotain, mitä ei helpolla unohda. Voisihan sitä olla kotona katsomassa tositeeveetäkin. Ei kiitos.
Vielä valoisaa. Kuvassa Liettualainen ja suomalainen. Caminolla ei ole nimiä, kansalaisuudet on helpompi muistaa, kun tapaa sata ihmistä.
Ei ollut hyvää nuo vaaleat.
Keitettynä. Pimeys laskeutuu noin kymmenessä minuutissa.
Eilen otin Lituaanin (H:lla oli liikaa bisneksiä hoidettavana) mukaan maailman laidalle, eli Finisterian niemimaan kärkeen, joka aikoinaan oli tunnetun maailman läntisin piste. Tästä eteenpäin edessä olisi vain merta ja lopulta maailman reuna. Rakastan symboliikka ja tässä paikassa sitä on enemmän kuin tarpeeksi.
Olen käynyt hienoissa paikoissa, mutta tässä oli todella sitä jotain. Ehkä päräyttävintä koskaan. Sumua, korkeita kallioita, outoja kivimuodostelmia, korkeita pudotuksia, alla riehuva meri, toisesta maailmasta puhaltava tuuli, loputtomiin jatkuva horisontti jne. Hitto, se pitää vain nähdä. Tänne lentää alle satasella, perse ylös penkistä.
Olonsa tuntee samaan aikaan suureksi ja tosi pieneksi.
Ei riittänyt kahden miehen voimat pudottamaan tätä.
Alla varma kuolema.
..otetaan siis kuva!
Onneksi äiti ei ollut näkemässä, mitä siellä touhuttiin. Hypittiin ja kiipeiltiin monien kymmenien metrien korkeudessa kallioilla ja hengailtiin liukkaalla luodontapaisella, josta aallot välillä löivät yli, tehtiin kuolemaa uhmaavia loikkia kalliolta toiselle ja mitä kaikkea. Välillä tilanteet olivat sellaisia, että pieni lipsahdus olisi pudottanut jonnekkin kauas alas terävään kivikkoon ja siitä pauhaavaan mereen, joka vie kauas ulapalle ja iskee takaisin kiviin ja taas ulapalle, pinnan alle, kiviin. Kuolemanpelko on parasta huumetta ja taisinpa päästä viimeisistäkin korkeanpaikankammoista eroon. Kalliokiipeily on muutenkin hauskaa, pitääkin harrastaa useammin. Pari tuntia kului ihan heittämällä.
Sivuprofiili.
Usko, toivo ja rakkaus.
Ainoa haaveri veristen käsien lisäksi oli halkeama puhelimessa. Kuvatessani vuoristovuohia puhelin lipesi kädestäni pudoten kolmemetriseen rotkoon. Omena kimpoili kalliosta toiseen, aika hidastui. Juoksin perkelettä huutaen alas ja löysin uskollisen kirjoituskonekamerakirjekyyhkyni rotkon pohjalta ehjänä ja toimivana, ainoastaan se pieni harmiton halkeama otsassaan.
Ei pelota.
Malliesimerkki mielenhallinnasta.
Perinteisesti p.vaeltajat polttavat vaellusvarusteensa maailman laidalla ja modernimmin jättävät kenkänsä kivikkoon. Minä poltin lempipaitani, koska sen symboliikka on vahvempi. Luopuminen tekee elämästä kevyttä.
Sinne meni.
Vielä yksi fiilistely.
Miten tämä on edes mahdollista?
Ja eläin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti