Epilogi - matkan jälkeen

Tulee kaksi ja puoli kuukautta Caminolta paluusta täyteen ja on viimein aika tarttua itseään niskasta ja rikkoa writer's block, sekä katsastaa, mitä reissulta jäi käteen. Heti palattuani tekstin suoltaminen oli jostain syystä täysi mahdottomuus. Tien päällä kirjoittelin kovassakin hälinässä ilman mitään ongelmia ja kotona omassa rauhassakin on hankalaa. Mikähän siinä lienee...

Compostelani. Ohessa myös epävirallinen Finisterran compostela ja vaeltajan symboli, simpukka.

Kotiin palaaminen oli helppoa, koska kotijoukot ottivat ilolla vastaan ja lomaa oli vielä pari viikkoa jäljellä. Painoa putosi matkalla noin viisi kiloa ja se näkyi peilistäkin. Kasvattamani parran irvikuva sai tasan niin negatiivisen vastaanoton, kuin odotinkin, mutta ihan uhallani pidin sitä vielä yli viikon. Heti ajelun jälkeen kaduin heikkouttani. Siitä olisi tullut vielä jotain suurta.

Vaikka aina kovasti ja kovaäänisesti vastustankin oravanpyörää, täytyy myöntää, että työelämään palaaminen oli oikeastaan helpotus. Ihminen tarvitsee rutiineja ja näin autistinen ihminen vielä vähän normaalia enemmän. Oli hienoa palata, kun sinnekkin otettiin ilolla vastaan ja vanha hullunmylly (+kesäsesonki) ei tuntunut missään. Selvisi myös, mistä iso osa lukijakantaa oli peräisin, kiitos kehuista. :)

Päällimäisenä ja tärkeimpänä caminolta oppimiani asioita on perspektiivi. Ihan kaikkeen. Espanja ei todellakaan ole mikään kehitysmaa, mutta siellä maaseudulla repussaaan minimivarustus eläessään ymmärtää, millaista on olla ilman mitään  (Tiedän. Ei aleta saivartelemaan siitä, mikä on vähän. Kontrasti kotoHärmään on kuitenkin riittävän suuri) ja sieltä ns. yltäkylläisyyteen palatessaan tajuaa, kuinka paljon turhaa elämäänsä on haalinut, mikä siinä on turhaa ja mitä on oikeasti ollut ikävä, eikä halua elämästään luovuttaa. Enkä puhu ainoastaan materiasta. Asiat voi tehdä ensimmäisen maailman tyyliin, luoden ympärilleen olemattomia ongelmia ja hetken kestävää onnea. Tai sitten asiat voi tehdä helposti ja oikein.
Karibialla pyöriessäni huomasin aivan saman. Ihmiset olivat todella onnellisia siitä vähästä (tai toiselta näkökannalta paljosta), jota heillä oli. Ihmiset tanssivat, viettivät aikaa ja söivät yhdessä. Yksinkertaista onnea, mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?

Varmaan päivääkään ei ole kulunut, jolloin en caminoa ajattelisi. Niin paljon se ihan arkielämääni vaikutti. Ne tunteet ovat edelleen vahvasti muistissa ja kaikki se, mitä opin, vaikuttaa jokapäiväisiin ajatuksiini ja tapoihin tehdä asioita. Camino avasi silmiäni. Kuten aikaisemmin - muistaakseni Santiagossa - sanoin, siemen on kylvetty ja nyt kasvatetaan se pensas ja korjataan hedelmät sato sadolta. Tätä en voi alleviivata liikaa: Camino ei todellakaan loppunut katedraalin portaille.

 Takaraivossa kolkutteli huoli ajan kulumisesta. Olisin pitkälle kesää reissussa ja tunsin, että menetän taas paljon Suomalaiselle niin harvinaista ja kallisarvoista kesäaikaa. Huoli kuitenkin paljastui turhaksi. Mamba oli oikeassa, vielä on kesää jäljellä. Huolestuminen ja televisiosta ja internetistä irtautuminen tekivät tehtävänsä ja olen nautiskellut kesästä täysin rinnoin. Jotain tarttui siis mukaan siitä huolettomasta elämästä. Kotona olen ollut viimeisen kolmen kuukauden aikana alle kymmenen kokonaista päivää.


Edellisessä viestissäni mainitsemani post trip depression nosti päätään ja pari viikkoa reissun jälkeen sain kamppailla ko. pedon kanssa. Onneksi oli tuttu mörkö selätettävänä, joten tiesin, mistä se johtuu ja sen, että siitä pääsee aina yli. No biggie. Perinteinen matkakuumeen nousu tuli jo tien päällä. Seuraavaa reissua lähdin suunnittelemaan jo Espanjan maaperällä. Se on tauti, joka ruokkii itseään, mutta josta ei halua koskaan parantua.

Hubasta en ole kuullut hetkeen mitään. Asunnon se ainakin löysi lähes heti Englantiin muutettuaan. Minulta löytyy täysi luotto tuon hullun soturin selviämiseen ja tarkoitus olisi syksymmällä käydä Lontoossa moikkaamassa miestä.
Oliver ja Liettulainen pääsivät koteihinsa turvallisesti, jälkimmäisen lopullisesta matkustustavasta en tosin tiedä. Itse tartuin haaveeseeni ja ostin sen lelutorrakon ja aloin ihan tosissaan miettimään ja etsimään opiskelupaikkoja. Sen mainitsemani mähinälajinkin löysin, mutta se saa jäädä siksi aikaa, että saan jostain enemmän aikaa. Bänditouhut vievät nyt ykkösprioriteetin paikan ja työni puolesta aikaa ei sitten oikein muulle jääkkään. Soittaminen tuntui muuten aivan mahtavalta pitkän tauon jälkeen. Millä musisoimattomat ihmiset täyttävät tyhjiöitään? En käsitä, mikä voisi olla sen korvaava aktiviteetti.

Lyhyestä virsi kaunis. Suosittelen täysin sydämin lähtemään matkaan. Matka ei vaadi rohkeutta, lähteminen vaatii. Tästä voisi päätellä, että camino on yhden askeleen matka, mutta se askel on elämää suurempi, eikä sitä askelta voi kukaan ottajaltaan pois viedä. Lähde meneen.

Kotiin

Lentokentät, ei helvetti. Jos joutuu kuitenkin istumaan tuntitolkulla, voisivat antaa edes jotain mahdollisuuksia viihtymiseen. Edes kahvilassa ei voi käydä, koska periaatteesta en maksa viittä euroa sämpylästä ja kolmea limupullosta. Eikö tuollaisen pitäisi olla jo laitonta?

Pieneltä kentältä lähtee harvakseltaan lentoja ja siksi mokoma oli täynnä suomalaisia. Hävettää olla samaa kansaa näiden ääliöiden kanssa. Eikö missään voi käyttäytyä? Jos en seurustelusi, asuisin jo kaukana etelän lämmössä.

Lentokoneessa olin noin 17-vuotiaiden tyttöjen ympäröimänä. Kuulostaa hohdokkaalta, mutta uskokaa, ei ole. Kamala meteli ja riehuminen jatkuvasti. Miten ihmisestä edes lähtee niin korkea ääni? Ensimmäistä kertaa toivoin koneen putoavan.

Saksassa oli muuten 30•c lämpöä, kyllä kelpasi istua ulkona aamiaisella. Pirkkalassa olikin sitten pienimuotoinen shokki, kun lyhythihaisella meinasi jäätyä kädet irti. No, kesä on vasta alussa, lämpimät ilmat luultavasti helpottaa huomattavasti PTD-oireita.

Pientä oireilua oli kyllä ilmassa jo heti Caminon jälkeen. Todella tyhjä olo ilman selkeää päivärutiinia. Santiagossa meinasi kaatua (henkiset) seinät päälle ja näkyvimpinä oireina oli surrealistinen teksti ja unirytmin totaalinen kadottaminen.

Onneksi kotona odottaa rakastava perhe ja ruokakin kuulemma on katettu. Erityiskiitos kuuluukin kotijoukollle, joka hoiti raha-asiat ja piti linnakkeen pystyssä ollessani poissa, jotta pystyin jälleen matkaamaan stressaamatta moisia.

Helvetin hieno reissu tuli tehtyä. Jälkimainingeista teen vielä yhden päivityksen, kunhan vähän sulattelen ensin.

Alemania

Ja niin koitti viimeinen päivä Espanjassa. Jostain syystä lähtöpäivää edeltävänä yönä on hankala nukkua, vaikka en ainakaan tietääkseni jännitä. Kai se on se tieto, että pitää herätä aikaisin.

Kolmen tunnin yöunilla siis suuntasin tieni kentälle. Vielä seitsemältä aamulla vastaan tuli baarista poistuvia ihmisiä ja yksi yökerho näytti olevan vielä auki. Kukaan ei ollut kovassa humalassa. Outoa.

Kentällä check-iniin jonottaessani mieltä kalvoi epäilys siitä, tarvikseeko minun edes mennä sinne. Puolen tunnin jonottamisen jälkeen virkailija käski suoraan portille. Ei edes punninnut laukkuani. Vittuako ne aina välillä syynää ja välillä ei? Varmasti olisivat käännyttäneet turvatarkastuksessa takaisin jossen olisi siellä käynyt.

Jälkiviisaana tajusin, että Hahnin kentän kautta lentäminen yhdellä väliyöllä ei ollut mikään maailman paras idea. Bussimatkoihin menee aikaa neljä tuntia ja rahaa kolme kymppiä. Frankfurtissa olen käynyt pari kertaa ennenkin, joten ei täällä varsinaisesti pyöriä jaksa ja olisin ihan hyvin voinut käyttää bussiin menevät rahat suoraan siihen vähän kalliimpaan lentolippuun, joko suoraan lentoon tai muka kalliimman välilaskun kautta. Tai jäädä jonnekkin rupuiseen motelliin Hahniin, mutta nääh..

Veeralle terkkuja; se thai-ravintola on vielä pystyssä. Meinasin käydä siellä syömässä, mutta oli kiinni.

Eilen Santiagossa hotellini edessä oli kuvausryhmä ja päästäkseni ulos jouduin kävelemään kameran edestä.

Päädyin varmaan paikallisiin uutisiin. Takaisin tullessa tie kotiin oli katkaistu poliisien toimesta ja jouduin kiertämään jostain pirun kaukaa. Myöhemmin selvisi, että siellä oli joku Japanin iso kiho vierailulla. Tänään hostellini oven tukki turkkilaisten mielenosoitus (sentään saksalaiseen tapaan, ei ammuskelua). Olen nähnyt varmaan kaksisataa poliisia vuorokauden aikana. Miten minun asumuksieni lähettyvillä jatkuvasti sattuu ja tapahtuu?

Punaisten lyhtyjen katu on hieno. Tai ei niissä tissibaareissa ja casinoissa mitään niin ihmeellistä ole, mutta raja pukumiesten lasitalokortteleihin on kuin veitsellä leikattu. Yhden kadun ylitettyä vastaantulevat leppoisat nistit vaihtuvat onnettomiin, kiireisiin bisnesukkeleihin hienoissa autoissaan, omaisuus ranteessaan. Taisin juuri valita leirini.

Baaritiskillä iltapalaa nauttiessani paikalle saapui kaksi leidiä, joiden leidiksi tuleminen oli vielä vähän vaiheessa. Huvittavia otuksia ylitsevuotavalla feministisyydellään ja ihon karvoituksilla ja möreällä äänellä.

Pahoittelen blogin laadun laskua. Vähän tälläistä "söin aamupalaa"-raportointia ja laiskaa kuvaamista.

Tänään otetaan suunnaksi Tampere.

Lintuja ei loppukevennyksessä olekkaan hetkeen ollut.

Päivä elämässä

Seuraava on yhdeksänkymmentä prosenttisesti fiktiolla terästettyä. Tapahtumapaikat ovat todellisia, tunteet eivät. Vähän erilainen päivitys tällä kertaa, koska mitään kerrottavaa ei ole.

* * * 

Se pieni, toiveikas lapsi, joka ilmoitti rinta rottingilla alkavansa tutkimusmatkailijaksi oli kuollut. Jäljellä oli tyhjä kuori, joka makasi halvan hotellin sängyllä tyhjien pullojen ympäröimänä. Sänky narahti kääntäessäni kylkeä. Viereisen huoneen sänky oli narahtanut uudestaan ja uudestaan monta tuntia, kunnes lopulta ovi kävi ja kuulin korkokenkien loittonevan kopseen rappusissa. Seinät ovat paperia. Kuulin, kuinka naapurissa itkettiin.

Yritin miettiä syitä nousta ylös. Lapset leikkivät ikkunani alla, rakensivat utopiaa. Aivan kuten minäkin aikoinaan. Voisinpa olla taas viaton edes ohikiitävän hetken. Kuulin jalkapallon äänen, mutta huolellisesti salpaamastani ikkunasta ei päässyt valo sisään. Nousin ylös.

Halvoissa kapakoissa viettämäni vuodet eivät ole kohdelleet peilikuvaani hyvin. Merivesi oli hiljalleen piiskannut kaikki uurteet ja juovat kaikkien nähtäviksi. Aurinko oli kuin pilkatakseen korostanut arpiani. Minulla on menneisyys, mutta ei salaisuuksia. Nostin peilin alas seinältä.

Yritin löytää rohkeutta eilisestä pullosta ja nautintoa naisen rinnoista. Tuijotin kuvaa. Kaukana meren toisella puolella joskus asunut tyttöparka oli ehkä tarvinut kipeästi rahaa. Ehkä hän nautti itsensä paljastamisesta kameralle? Ei. Suu hymyili, mutta silmät eivät. Tyttö katsoi suoraan lävitseni tyhjällä, surumielisellä katseellaan. Hän ei nauttinut tilanteesta. Mitähän hän nykyään tekee. Ehkä hänellä on hyvä työ, rakastava mies ja lapsia. Ehkä hän häpeää nuoruuden tekojaan, eikä enää pysty paljastamaan itseään miehelle estoitta, omana itsenään. Ehkä myös hän katsoisi noita kuvia ja haikailisi menettämänsä nuoruuden perään.

Tyttö ei minulle helpotusta pystynyt tarjoamaan. Pullo pystyi. Heitin kylmää vettä naamalleni ja käänsin perässäni avainta lukossa. Naapurissa oli hiljaista. Astuin ulos, ilma oli liian kirkas. Laskin hattuni lippaa ja nostin kaulukseni ylös. Hotellilta poistuessa joutuu kävelemään katedraalin edestä. Aukiolle oli kerääntynyt ihmisiä, jotka olivat juuri päässeet tiensä päähän. Ilon kyyneleitä, salamavalojen välkettä, narua, riemua, halauksia täynnä lämpöä. Jokin kyllä kosketti sisintäni, mutta tavalla, jolla jokin tuntematon koskettaa jalkaa uidessa. Minua kuvotti. Vielä alle viikko sitten olin ollut samassa tilanteessa, täynnä uskoa, toivoa ja rakkautta. Se kaikki tuntui nyt kaukaiselta unelta.

Minulla oli tehtävä. Tehtävät auttavat pitämään pään kunnossa. Päämääränäni oli löytää vaatekauppa. Olin hetken huumassa polttanut vaatteitani ja nyt kuljin likaisissa rääsyissä. Kadutti. Kaupungin keskusta oli olemassa vain pyhiinvaeltajia varten ja jokainen putiikki kauppasi vain halpoja matkamuistoja, joita ihmiset ostavat luvaten itselleen, etteivät ikinä unohda tekemäänsä matkaa. Idiootit. Mihin he tarvitsevat halpaa paitaa keltaisella nuolella, jos kerran muistavat. Kertoakseen kaikille, että tekivät sen? Kuinka mautonta. Arvostan kyllä symbolista merkitystä, kun nuo moukat heittävät matkamuistonsa jonnekkin IKEA-kaapin pohjalle unohduksiin ja palaavat mitättömään elämäänsä unohtaen kaiken oppimansa. Tämän Caminon mädänneisyyden vuoksi jouduin kävelemään ulos keskustasta etsiäkseni oikean vaatekaupan. Vanhan ja

uuden kaupungin rajalle päästyäni näin ensimmäisen vaatekaupan. Todellisuus iski jälleen kylmän nyrkkinsä kasvoihini. Siesta. Tämän laiskan maan asukkat eivät todellakaan halua rahaa. Miksi työskennellä päivän villkaimpina tunteina, kun pohjoisen ahkerat kansat lähettävät kuitenkin rahaa? Todellisuus ei tuntenut sääliä, vaan jatkoi lyömistäni. Olin nukkunut yli kaksitoista tuntia ja olin jalkeilla vasta hyvän tovin puolenpäivän jälkeen. Onneksi en enää kyennyt tuntemaan kipua.

Marssin marketin kautta takaisin huoneeseeni. Myyjä kysyi, tarvitsenko pussin ostoksilleni. Mihin terveet kädet omaava ihminen tarvitsee ylimääräisiä kantolaitteita jos ostokset koostuvat yhdestä pullosta rommia? Maksoin luotolla, syntieni maksamisen aika olisi myöhemmin.

Seinät alkoivat kaatumaan päälleni, joten suuntasin tieni jälleen ulos. Katedraalin edusta oli autio. Etsin baaria ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kaikkialla oli liikaa ihmisiä. Naurua, suutelevia pareja, iloista musiikkia. Lopulta löysin pimeän nurkkakapakan, jossa ei ollut ketään. Kaukaa kantautui viulun soittoa. Istuin ainoan ystäväni kanssa pöydässä hukuttaen murheitani halvoilla sikareilla ja kirjoitin. Kirjoitin, kunnes jouduin vaihtamaan tiskillä ystäväni uuteen. Kirjoitin, kunnes vaihdoin kolmanteen. Baarissa oli yli kymmenen pöytää, mutta silti paikalle ilmestynyt toinen asiakas halusi jakaa kanssani pöydän. Olihan se ainoa terassipöytä ja tuo elämäni ainoaa valopilkkua häiritsevä riivaaja tupakoi. Vanha saksalainen nainen, joka kyseli tuskastuttavan huonolla englannillaan caminostani ja minusta. Pitää keksiä joku tylsä ammatti itselleen välttääkseni jatkokysymyksiä. Poistuin paikalta hänen käydessään tiskillä. Hotellihuoneessani saisin sentään kirjoittaa rauhassa ja edes hetkeksi unohtaa, missä olen.

Santiago pt.2, hyvästit

Olisin ollut hyvin vihainen itselleni jos olisin jättänyt uimatta täällä. Kuljin kuitenkin koko matkan merelle saakka, enkä muistaakseni ole koskaan uinut Atlantissa. Ehkä Norjassa, mutta sitä ei lasketa ja Dominikaaninen tasavalta on toisella puolella merta, joten sekin on käytännössä eri ja toiselta puoleltahan sekin on Karibianmeri. Tavoitteena olisi uida jokaisessa meressä ja sen jälkeen voisikin seilata ne.

Jokatapauksessa, hain kapakasta rohkaisua ja suuntasin rannalle, mikä (se ranta, ei rohkaisu) osoittautui parhaaksi ideakseni koko caminolla.

Miksi lääkärit määräävät kalliita ja epäterveellisiä lääkkeitä jos meressä uiminen on ilmaista? Merivesi on vaivoille sama, kuin saippua lialle.

Siellä lilluin ja annoin kaiken kurjan huuhtoutua kauas pois, ulapalle, ulottumattomiin. Kuivattelin rantakallioilla ja lueskelin. Voisin tehdä sitä päivittäin. Kallio varaa hyvin lämpöä ja kun kohta allani kylmeni tarpeeksi, kissaeläimen tavoin siirryin lämpimämpään. Olin kavunnut kallioiden yli pienemmälle hiekkakaistaleelle, joten siellä ei edes ollut ketään muita.

Värit palasivat maailmaan ja ilma lämpeni. Viimeisenä päivänä, kuinkas muutenkaan?

Santiagossa katsoimme videon, jonka joku oli kuvannut Fisterran rannalla kajaakistaan. Siinä oli valtava hai. Rannalla näimme hain pään. Se oli pieni, mutta silti. Hai. Vedessä vastaan ei kuitenkaan tullut ikäviä yllätyksiä. Oikeastaan olin vähän harmissani.

Aikaisemmin mielessä kävi ja harkitsin vakavissani käveleväni takaisin Santiagoon ja näin ottaa takaisin bussilla huijaamani kilometrit. Laiskuus iski ja samoin halusin saattaa Hunnin Santiagoon, sekä olin jo ostanut paluulipun. Minulla siis oli tarpeeksi tekosyitä ottaa bussi.

Levätkää uskolliset ystäväni, sen olette ansainneet. Kamoissa ja miehessä näkyy rock-uskottava kuluma ja rähjäisyys.

Kunnon merimiehenä en tule koskaan merisairaaksi, mutta kiemurtelevaa tietä kulkeva bussi aiheuttaa pahoja tilanteita. Ongelmilta vältyttiin nieleskelemällä ja olimme palanneet Santiagoon. Otin huoneen samasta hotellista, jossa yövyimme aikaisemminkin ja kamat pudotettuani lähdimme kaupungille. Kaiken sen ylihyvän merenelävän jälkeen vaadimme jotain rasvaista, joten paikallinen kebabtaivas sai tarjota hetkemme paratiisissa.

Vielä seuraavana päivänä täysin kunnossa!

En tiedä, onko nyt joku juhlapäivä vai mitähä, mutta kaikkialla soi musiikki ja kaupunki oli täynnä iloisia ihmisiä. Otimme viimeisen yhteisen katsauksemme katedraalin istuen sen edessä haikein mielin.

Huba lähti koruttoman eron jälkeen bussipysäkille, suuntanaan lentoasema ja minä painuin hotellihuoneeseeni. Jäin kuukauden matkaamisen jälkeen yksin. Oliver oli lähtenyt takaisin Saksaan neljä päivää aikaisemmin. Liettualainen lähti eilen peukalokyydillä(!) Liettuaan. Huba lentää aamulla Englantiin, jossa aloittaa uuden elämän. Miehellä ei ole kotia, ei työtä, eikä pahemmin rahaakaan. Kaikki matkalla tapaamani ihmiset olisivat jo päässeet Santiagoon ja luultavasti lähteneet jo teillensä. Jopa aikaisemmin mainitsemani brassi-italiaano-porukka oli tullut perille jo viisi päivää sitten. Tapasimme Italialaisen Fisterrassa, tapansa mukaan hymyillen korvasta korvaan täydellisillä pepsodent-hampaillaan. Meinasin tukehtua itseeni hänen kertoessaan, että he saapuivat Santiagoon samana päivänä, kuin me. Käytännössä ne saavuttivat meidät. Lupaamaani kuvaa teräspapasta en saanut, koska hän ei tapaamishetkellä ollut pastanpyörittäjän kanssa. Luultavasti hän on tällä hetkellä uimassa takaisin Brasiliaan.

Kaipaan takaisin Caminolle.

Syitä elää

Eilen ei tapahtunut mitään erikoista. Syötiin, juotiin, oltiin. Paitsi illalla rakensin hiekkalinnan. Kummasti katoaa ajantaju, kun johonkin oikein paneutuu. Vähän kuin legoilla rakentelisi.

Aihetta ylpeyteen.

Olen kokki Espanjassa, enkä ole kuukauteen puhunut pahemmin ruoasta, joten tehdään siitä päivän teema.

Ruoka on täällä halpaa ja ostaminen vähän Pohjolasta poikkeavaa. On erikseen lihakauppa, hedelmäkauppa, kalakauppa, leipäkauppa, tupakkakauppa. Viina ja viini myydään marketeissa. Isommissa marketeissa on kyllä em. tiskit ja varustelu yleensä hyvä ja täynnä meidän näkökulmasta katsottuna jännittäviä tuotteita. Vai miltä kuulostaa kokonainen mustekala? Pierukaasuun pakattua sontaa ei tarvitse ostaa. Muutenkin laadulla on korvattu määrä. Esimerkiksi leikkehyllyllä on usein vain 2-5 eri vaihtoehtoa, mutta ne ovatkin sitten paria eri chorizoa, serranoa ja joku halpa paska, jota kukaan ei osta, koska kunnon liha on saman hintaista. Mihin kukaan tarvitsee sataa erilaista leikkelettä, joista 80% on sitä jauhoilla jatkettua, ohuen ohueksi leikattua teurasjätettä, jonka kaiken huipuksi vielä mainostetaan olevan "KUNNON LIHAA". Haistakoon paska.

Mitä nämä ovat?

Sana baari saa Iberialla uuden merkityksen. Se on samalla perinteinen baari, mutta myös kahvila, ravintola ja/tai tapaskapakka. Lähes jokaisesta baarista saa vähintään leipiä eli bocadilloja. Käytännössä tarkoittaa tuoreen leivän väliin tungettua kinkkua. Voita tai vastaavia turhuuksia ei tarvitse, koska leipä tosiaan on tuoretta ja liha hyvää, sekä leipää valmistaessa siivutettua. Usein valikoimassa on myös espanjalaista munakasta ja pieniä annoksia kalaa tai vastaavaa. Joissain vähän enemmän ruokaan panostavissa paikoissa on tapasvitriini, josta saa valita mieleisiänsä herkkuja.

Kahvi on aivan jäätävän hyvää ja poik-keuk-set-ta joka baarissa on hieno espressokone. Soisi Suomestakin saavan tälläistä. Mikä järki on juoda litrakaupalla kahvia, joka ei maistu kahvilta? Välillä kahvin kanssa saa myös palan leivonnaista kaupan päälle. Samoin viinin/oluen kanssa jonkun pikkusuolaisen.

Tilasimme vähän hienommassa ravintolassa leivät ja saimme eteemme tälläiset. Olimme jo vähällä polttaa koko rakennuksen, kunnes selvisi kyseessä olevan keittiön tervehdys ja oikeat leivät saapuivat.

Ravintolassa on yleensä päivän menu, josta voi valita alku- pää- ja jälkiruoan 2-5 vaihtoehdosta. Hintaan sisältyy viini ja leipä (joita saa santsata ilmaiseksi) ja hintaa yleensä 9-12e. Ei ollenkaan paha. Erikseen tilattuna hinta kipuaa helposti yli 20e, joten menu on todellakin halvin ja helpoin tapa ruokailla. Keiton alkuruoaksi ottamalla saa eteensä ison kulhon, josta riittää usein kolme lautasellista per pää. Se onkin hyvä valinta, kun pitää syödä paljon. Ei viisi simpukkaa nauttimalla jaksa kävellä koko päivää.

Jälkiruokiin ei tunnuta oikein panostavan. Se on usein hedelmä, purkkijogurtti tai tehdasjäätelö. Vaihtoehtoisesti voi toki nauttia kupin kahvia, joka onkin oma valintani muuten vähän kehnon valikoiman sijasta. Kovasti tahdoin syödä lemppariani, creme catalanaa, mutta en ole löytänyt moista. Myöskään käsintehtyä jäätelöä ei tunnu saavan mistään. Jos makeaa syödään kuitenkin paljon, miksi siihen ei panosteta? Aamiaisella on hilloa ja croissanttia ja kaikkea muuta makeaa, mutta laatu yleensä paskaa. Hankala syödä paikallista sokeriaamiaista, kun on tottunut syömään aamusta hyvin. Yleensä otinkin baarista bocadillon ja kahvin tai kävin kaupassa hedelmäostoksilla. Tai tein itse bocadilloni, mutta se olikin niin rasvaista, että menee enemmän tankkauksesta, kuin syömisestä.

Pelottavia, mutta herkullisia.

Puhutaanpa viinasta. Viini on halvempaa, kuin limpsa. Litrahinta on välillä alle euron ja kalleimmatkin siinä 8e/l paikkeilla. Olutta saa alle eurolla litra, eli selkeämmin ilmoitettuna mäyräkoiran saa alle neljään euroon. Ei hullumpaa? Viinaa en juonut yhtään (yhden ravintolakerran laskettavaa snapsia lukuunottamatta), mutta ihmettelin kyllä kaupan hyllyjä. Viskilekan voi poistaa viidellä eurolla ja rommin kympillä. Täältä saisi nyt myös halvalla asuntoja, pistää miettimään..

Baarissa lasi viiniä maksaa 1-3e ja pullo noin vitosen. Olut taas 3e/0,5l. Iso kahvi maidolla 0,9-1,5e. Kylissä on huomattavasti halvempaa, kuin kaupungeissa ja yleensä maksamani hinnat ovatkin skaalojen alkupäästä.

Juhla-annos Santiagossa perillepääsyn kunniaksi.

H:n vastaava. Kastikkeita ei pahemmin harrasteta ja muutenkin koruttomia annoksia.

Pihvit ovat jostain syystä lehtipihvin paksuisia. Yleensä tulee tosin syötyä mereneläviä, etenkin täällä rannikolla. Lihaa saa Suomestakin ja välillä eteensä saa niin mystisiä otuksia, ettei niiden olemassaolosta edes tiennyt. Voisin syödä menun kuusi kertaa päivässä ihan vain mielenkiinnosta.

Marketin kalahylly. Paikalliset kauppahallit ovat näkemisen arvoisia. Kuvaa moisesta ei valitettavasti ole.

Kokkaamisen jätin tällä reissulla minimiin. Olen lomalla ja albergueiden keittiöiden varustelu on lähes poikkeuksetta vähän.. No, hankala se on mitään hienoa saada aikaan ilman veistä tai paistinpannua.

Hunnin sokerinhimo on jotain aivan käsittämätöntä. Aamiaisleivän päällä hilloa JA hunajaa.

Kaikenkaikkiaan pidän paikallisesta ruoasta ja juomasta, jos vain osaa väistää ne pahimmat pyhiinvaeltajasyöttölät, joista olen avautunut jo niin monta kertaa aikaisemmin, ettei tarvetta haukkumiselle enää ole. Näin muuten välillä mainoksia viiden euron menuista. Mitähän ne sisältää?

Fisterra taas. Sää tietenkin parani heti, kun olemme lähdössä pois.

Meri auringonlaskun aikaan. Olemme valitettavasti niemen itäpuolella.

Kalastusveneitä. Kalastajat ovat miehisiä miehiä, haluaisin itsekkin olla kalastaja.

Kuumotus.

Elukat. Kuva ei ole meren pohjasta, vaikka siltä vähän näyttääkin.

Ansaittu loma

Fisterrassa ollaan edelleen. Touhu on mennyt löhöilyksi, sekä tuoreesta kalasta, kahvista, sikareista ja alkoholista nauttimiseksi. Eipä siinä, niinhän tarkoitus olikin.

Koira, joka seurasi meitä, kuin omistaisimme sen.

Bongasimme Liettualaisen ja nappasimme hänet näinä molempina iltoina mukaan rannalle ryyppäämään. Ensimmäisenä iltana oli pilkkopimeää ja satoi kaatamalla. Mahtava tunnelma. Toisena otimme miehen retkikeittimen mukaan ja poimimme kivistä simpukoita iltapalaksi. Sen tuoreemmaksi ei voi ruoka enää mennä. Mitään mausteita meillä ei ollut, mutta eipä simpukat näköjään mitään tarvitsekkaan. Hieno kokemus tälläiselle luonnosta vieraantuneelle kaupunkilaiskokille. Muutenkin nämä pimeät illat rannalla uusien kavereiden kanssa on jotain, mitä ei helpolla unohda. Voisihan sitä olla kotona katsomassa tositeeveetäkin. Ei kiitos.

Vielä valoisaa. Kuvassa Liettualainen ja suomalainen. Caminolla ei ole nimiä, kansalaisuudet on helpompi muistaa, kun tapaa sata ihmistä.

Ei ollut hyvää nuo vaaleat.

Keitettynä. Pimeys laskeutuu noin kymmenessä minuutissa.

Eilen otin Lituaanin (H:lla oli liikaa bisneksiä hoidettavana) mukaan maailman laidalle, eli Finisterian niemimaan kärkeen, joka aikoinaan oli tunnetun maailman läntisin piste. Tästä eteenpäin edessä olisi vain merta ja lopulta maailman reuna. Rakastan symboliikka ja tässä paikassa sitä on enemmän kuin tarpeeksi.

Olen käynyt hienoissa paikoissa, mutta tässä oli todella sitä jotain. Ehkä päräyttävintä koskaan. Sumua, korkeita kallioita, outoja kivimuodostelmia, korkeita pudotuksia, alla riehuva meri, toisesta maailmasta puhaltava tuuli, loputtomiin jatkuva horisontti jne. Hitto, se pitää vain nähdä. Tänne lentää alle satasella, perse ylös penkistä.

Olonsa tuntee samaan aikaan suureksi ja tosi pieneksi.

Ei riittänyt kahden miehen voimat pudottamaan tätä.

Alla varma kuolema.

..otetaan siis kuva!

Onneksi äiti ei ollut näkemässä, mitä siellä touhuttiin. Hypittiin ja kiipeiltiin monien kymmenien metrien korkeudessa kallioilla ja hengailtiin liukkaalla luodontapaisella, josta aallot välillä löivät yli, tehtiin kuolemaa uhmaavia loikkia kalliolta toiselle ja mitä kaikkea. Välillä tilanteet olivat sellaisia, että pieni lipsahdus olisi pudottanut jonnekkin kauas alas terävään kivikkoon ja siitä pauhaavaan mereen, joka vie kauas ulapalle ja iskee takaisin kiviin ja taas ulapalle, pinnan alle, kiviin. Kuolemanpelko on parasta huumetta ja taisinpa päästä viimeisistäkin korkeanpaikankammoista eroon. Kalliokiipeily on muutenkin hauskaa, pitääkin harrastaa useammin. Pari tuntia kului ihan heittämällä.

Sivuprofiili.

Usko, toivo ja rakkaus.

Ainoa haaveri veristen käsien lisäksi oli halkeama puhelimessa. Kuvatessani vuoristovuohia puhelin lipesi kädestäni pudoten kolmemetriseen rotkoon. Omena kimpoili kalliosta toiseen, aika hidastui. Juoksin perkelettä huutaen alas ja löysin uskollisen kirjoituskonekamerakirjekyyhkyni rotkon pohjalta ehjänä ja toimivana, ainoastaan se pieni harmiton halkeama otsassaan.

Ei pelota.

Malliesimerkki mielenhallinnasta.

Perinteisesti p.vaeltajat polttavat vaellusvarusteensa maailman laidalla ja modernimmin jättävät kenkänsä kivikkoon. Minä poltin lempipaitani, koska sen symboliikka on vahvempi. Luopuminen tekee elämästä kevyttä.

Sinne meni.

Vielä yksi fiilistely.

Miten tämä on edes mahdollista?

Ja eläin.