Eniten vituttaa kaikki

Villarente del Puente - San Martin del Camino 45km

Oli taas vähän raskaampi päivämatka. Mesetalta on päästävä pois ja haluamme ehtiä länsirannalle ennen lentoani. Rannikosta enemmän myöhemmin.

Tie kulki Leonin läpi. Kuvassa paikallinen katedraali. Sisäänpääsymaksu 5e, kuinka kristillistä. Perkele, kirkon pitäisi olla ilmainen. Myöhemmin uskikset antoivat meille vettä, suklaata ja jotain muffinsin tapaista. Koko uskonto ei sentään ole mätä.

Tavallista rankempi päivätahti karistaa tutut naamat kintereiltä ja tapaamme uusia ihmisiä joka ilta. Vaihtelu virkistää.

Vuoristo lähenee hyvää vauhtia. Se toimiikin hyvänä motivaattorina. Mikään mäki ei voi olla pahempi, kuin tämä tappavan tasainen meseta.

Mesetaa taas kerran. Vuoristo enää päivämatkan päässä.

Aamupäivästä minulla oli huono päivä. Kiukutti, janotti, nälätti, kusetti. Äksyilin. Olin snickersin tarpeessa. Sen kunniaksi - ja koska tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä - kerron minua caminolla ärsyttävistä asioista.

Järjestys on vain kirjoittaessa mieleen tulosta määräytynyt. Varmaan jotain tärkeää jäi mainitsematta. Yritän samalla löytää jotain positiivista asioista.

•Meseta. Ei lisättävää. Täällä ei sentään sada. Ympärillä on vuoristo, joka ilmeisesti estää saderintamaa tulemasta tänne. Eilinen sääennuste (meillä oli TV!) tuki teoriaani, kaikkialla vuoriston ulkopuolella satoi ja ukkosti.

•Kylmä. Esimerkiksi tänään keskipäivällä oli 12 astetta. Ei siinä, viileällä on hyvä kävellä, mutta se jäätävä tuuli. Mistä se tulee? Ilmeisesti mereltä, kun on jatkuvasti vastatuuli. Korvat jäätyy, sormet jäätyy, luut jäätyy, ytimet jäätyy. Kerran kun pääsee tuulelta suojaan, on hiki. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, ostaisin perisuomalaisen tuulipuvun.

En edes halua tietää, millainen sää Suomessa on.

•Pyykit. Aina saa olla pesemässä sukkiaan ja kalsareitaan. Tältäkö kotiäideistä tuntuu? Välillä kuivattaminen on hankalaa. Usein kyllä kuivuu nopeasti tuulessa ja auringossa. Jos alberguessa on pesukone, sen hinta vastaa ryöstöä.

•Ruoka. Pienissä kylissä ei välttämättä pääse syömään lämmintä ruokaa (=ei ole ravintolaa tjms.) tai se on niin sontaa, että aamuisin näemme sitä samaa ravinnon irvikuvaa koskemattomana koiran ruokakupissa.

Albergueissa on harvoin keittiö, joten itsekkään ei voi kokata. Siinäs koitat elää hedelmillä, myslipatukoilla, pähkinöillä ja hyvällä tuurilla leivällä.

Onneksi alkoholia saa sentään kaikkialta.

•Paikallinen tapa laskea matkaa. Ei logiikkaa. Välillä innostumme jonkun rajan ylittämisestä, esim. tänään Santiagoon on alle 300km, mutta seuraava pylväs/mainos/infotaulu/vast. näyttää taas kymmeniä kilometrejä enemmän. Syö motivaatiota ja vituttaa muutenkin.

Ehkä tässä vaiheessa matkaa moisella matkalla ei ole merkitystä ja lähempänä määränpäätä luvut luultavasti täsmäävät paremmin.

•Englanti. Huban kanssa yhteinen kielemme on englanti. Siinä ei ole sinänsä mitään ongelmaa, Huba puhuu kieltä hyvin, mutta väsyessämme puhumme ja ymmärrämme vierasta kieltä huonosti ja matkan rasittamana jatkuva toistaminen aiheuttaa sulakkeiden käristymisiä.

•Suihku. Kopit ovat yleensä tosi pieniä ja varustettuna yhdellä koukulla. Ripusta siinä sitten vaatteet ja pyyhe jonnekkin ja vielä niin, etteivät ne kastu siinä kauniin pyöreistä olkapäistäni roiskuvasta vedestä.

Lähes kaikissa albergueissa vesi on lämmintä ja suihku hyvä. Poikkeukset ovat harvassa.

•Saippua. Vessoissa ei yleensä ole saippuaa ja oma pitää aina muistaa ottaa mukaan rippituolilla käydessään. Ällöttävää.

•Rakot ja hiertymät. Lihassäryssä ei ole mitään ongelmaa. Se paranee nopeasti ja lähtee yleensä venyttelyllä hieromisella ja kävelemällä lisää. Iho-ongelmat on hankalampia. Kipu usein vaihtuu myös toiseen ja tuskan määrä on vakio. Esimerkiksi minulla on rakot ensimmäisten varpaiden väleissä, joka aiheuttaa pientä askeleen painottamista jalan ulkosyrjälle. Pienikin virheasento kostautuu sitten polvissa ja säärissä, kun askelia kertyy päivässä yli 40000.

Hobittien asumuksia.

Parikymmentä metriä metsää keskellä mesetaa. Teki oikeasti hyvää sielulle ja mielelle.

Alberguen pieni maskotti. Teki vielä parempaa sielulle ja mielelle.

Pilven kultainen reunus

Bercianos - Villarente del Puente 33km

Tänään vietimme juhlapäivää kahdesta syystä. Olen kävellyt nyt kaksi viikkoa, sekä takana on enemmän kilometrejä, kuin edessä. Huballa pyörähti neljäs viikko mittariin. Majoituimme virstapylväiden johdosta hotelliin.

Tuuri ei olisi voinut olla enempää puolellamme. Tarkoitus oli vain juoda kahvit hotellin kahvilassa, mutta huomasimme huoneen maksavan vain 25e, eli 12,50e/pää. Albergueiden jälkeen oma huone olisi suorastaan syntistä nautiskelua, mutta olimmehan sen ansainneet.

 Nopeasti meille paljastui asian todellinen loisto. Hotellia pitävä pariskunta oli ehkä maan mukavin. Sovimme päivällisajan, he pesivät pyykkimme ilmaiseksi, heitimme läppää, kaikkea; olo oli kuin olisi tullut vuosien merillä seilaamisen jälkeen isoäitinsä luokse. Päivän kävely oli raskas kovasta vastatuulesta ja mesetasta johtuen, mutta negatiiviset ajatukset jäivät oven kylmemmälle puolelle.  Fiilis oli jotain, mitä en osaa sanoiksi pukea

Illallinen oli parasta, mitä pyhiinvaeltaja voisi koskaan toivoa. Yleensä syömme kylmää ruokaa repuistamme ja albergueiden tarjoama ruoka on lähinnä riisiä. Puhumattakaan "ravintoloiden" pyhiinvaeltajamenuista, ne eivät kelpaa edes sylkykupikseni.

Istuimme kauniisti katettuun pöytään nauttimaan pienimuotoisista tapaksista (no, voiko tapas olla muuta kuin pienimuotoinen?) ja korkkasimme viinin.

Alkuruokana oli kanakeittoa, pääruoaksi otin pihvin (jota olin himoinnut jo Pirkkalan lentokentältä saakka), H söi kanaa ja jälkiruoaksi saimme kotitekoista vanukasta, sekä digestiiviksi sitä viinin tekemisestä ylijäävää viinaa, jonka nimeä en valitettavasti tiedä. Kaikki oli aivan järkyttävän hyvää ja maksoikin vain 9e päältä.

Paikallinen viini maksaa kaupassa alle kaksi euroa pullo ja sen huomaa ruokailuissa. Viiniä saa juoda tasan niin paljon kuin haluaa, myös albergueissa. Minähän en suomalaisena muusikkoseilorina sylje lasiin, mutta pidän mielessä seuraavan päivän kävelyn.

Romanttista ilman romanssia.

Kanasoppa. Miksi kaikki hyvä näyttää niin pahalta?

Pihvi. Vihdoinkin. Kerkesin jo korkkaamaan ennen kuvausta, niin innoissani olin. Tämäkään ei näytä hyvältä, mutta.. Jösses.

Jälkkäri. Taas ajattelin omaa mahaani ensin.

Salud! Jännä aniksenomainen maku.

Nautimme omasta rauhasta huoneessamme. Kerrankin ei tarvitse kuunnella kymmenen ihmisen päällekkäistä puhetta, kukaan ei heiluta sänkyä kun yritän nukkua, valot sammuvat kun haluan, vessaan ei tarvitse jonottaa, missään ei ole sotkua, kaikki on hetken hyvin. Tottumuksesta ikävöimme makuupussejamme. Camino on jättänyt jälkensä.

Caminolla tämä on Hilton.

Oma WC. Ensimmäistä kertaa ei tarvitse miettiä, minne laittaa vaatteensa peseytymisen ajaksi.

Pieni elämän pilkahdus kaiken selviytymisen keskellä tuo mieleen sen, kuinka vähän tai paljon kaipaan ensimmäisen maailman ajanvietteitä. Tavallaan haluaisin käpertyä sohvalle popcornkulhon kanssa katsomaan elokuvaa tai nollaamaan aivojani väkivaltapelin ääressä, mutta tarve on oikeasti vain totuttu tapa. Saman hetkestä poistumisen olen tehnyt täällä lukemalla, meditoimalla tai treenaamalla pihalla. Oikeastaan kaikesta materiasta ikävöin ainoastaan musiikkia - kuuntelua ja soittamista - ja vähän hämmentävästi tunkkaisella, hikisellä kuntosalilla ähkimistä.

Jonain päivänä myyn kaiken omaisuuteni ja lähden pois. Kaikki, mitä ihminen tarvitsee mahtuu keskikokoiseen rinkkaan.

Yllä oleva on kärjistys. Olisi kyllä hienoa luopua kaikesta vain tietääkseen, mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa ja rakentaa siltä pohjalta itselleen omaisuus. En kai oikeasti haluaisi elää ilman omaa sänkyä, keittiötä ja soittimia? Hullu en ole, vain idealisti. Sanoin jo aikaisemmin, mutta camino palauttaa ihmisen raiteilleen.

Lähtekää.

Meseta. Kaukana horisontissa toivon pilkahdus, vuoristo.

Sain blogistani negatiivista palautetta ja täten koen velvollisuudekseni puolustaa gonzo-journalistista otettani ja puhun lisää kiveksistäni. Lukemisen voi lopettaa tähän jos tuntuu pahalta.

Olen siis ollut 17 päivää ilman naisen lämpöä tai itsesaastutusta. Minulle asia ei ole tabu, kerronhan rakoistani ja lihassäryistäni, puhumattakaan pään sisäisistä asioista, iloistani ja suruistani caminolla. Kertoisin myös yksityiskohtaisesti suoleni toiminnasta jos mitään mainittavan arvoista kerrottavaa olisi. Miten niin paljon elimistöön ja ajatusmaailmaan vaikuttava asia ei kuuluisi tähän blogiin? Lääkäri en ole, joten en tiedä, mitä elimistössä pidättäytyessä tapahtuu. Mies olen, joten tiedän miltä se tuntuu. Se tuntuu pahalta.

Viikon jälkeen alkaa näkemään kukkuloissa ja puissa muotoja, joita niissä ei ole. Joka kerta, kun kaupan ikkunassa on alusvaatemainos tekee mieli käpertyä sikiöasentoon suihkun lattialle ja repiä hiuksensa irti. Fyysinen kipu alkaa olemaan sietämätön. Ilma tuoksuu erilaiselta, viini ei tarjoa nautintoa, ruoka ei maistu miltään, horisonttia ei erota pilvien synkän varjon alta.

Kahden viikon jälkeen, kun on yli viikon päivät puhunut itsekseen ja näprännyt sormuksensa sileäksi, alkaa helpottaa. Enää ei tunnu pahalta. Olen saavuttanut status quon ja olen zen.

Mies pystyy ajattelemaan vain yhdellä päällä kerrallaan ja alakerran kapinallinen kaappaa vallan herkästi. Nyt kun oppositio on taltutettu, näen maailman aivan eri silmin. Suorastaan puhdistava kokemus ja ehdottomasti tärkeä osa itsensä löytämistä ja kehonsa ja mielensä tuntemaan oppimista.

Jos joku tästä pahoitti mielensä, pyydän nöyrästi anteeksi.

Perinteeksi muodostunut elukkakuva loppuun. Hotellin vanha, mutta tomera vartija.

Meseta pt.2

Calzadilla - Bercianos 33km

Seuraava oppitunti käsittelee Mesetaa.

Mesetan kartta

Korkeusprofiili graafisena käyränä

Taiteilijan näkemys tyypillisestä maisemasta.

Täytyy myöntää, että tänään oli kyllä vähän paremmat maisemat. Yli kolmenkymmenen kilometrin päivämatkakaan ei tunnu pahalta. Paitsi jalkoihin on tullut rakkoja yhtäkkiä ihan sikana. Siitä selvitään.

Illalla oli taas yksi niistä espanjalaisista illallisista. Tällä kertaa ruokana paellaa, nam. Lauloimme pyhiinvaeltajien hymnin ja kaikki kansakunnat kävivät laulamassa kansallislauluna, paitsi sooloja ei tarvinut käydä vetämässä. Hyvä, sillä talon viinivarannot eivät olisikaan riittäneet saamaan minua laulamaan.

Olimme jo 6.20 ulkona. Kuva todisteena.

Pilvetön taivas, mutta kylmä tuuli.

Älyttömän tyylikäs portti toivottamaan vaeltajat tervetulleiksi. Mitä on päättäjien päässä liikkunut?

Taas yksi eläin, joka halusi tappaa minut. Menin ottamaan kuvaa, niin mokoma lähti tulemaan kohti kauhean metelin kera. Vartti myöhemmin kulkukoirat murisivat minulle, muita p.vaeltajia eivät edes noteeranneet. Pistää miettimään.

Mesetan mörkö. Tällä paikalliset pelottelevat lapsiaan.

Meseta

Poblacion - Calzadilla 35km

Hyvästi kukkeat kukkulat ja henkeäsalpaavat maisemat. Tänään astuimme mesetalle. Edessä on matkan henkisesti raskain etappi. Meseta on Espanjan aavikko, Etelä-Euroopan Pohjanmaa, Helvetin esikartano.

Keskipäivän aurinko paahtaa niskaan lähes suoraan yläpuolelta. Missään ei ole varjoa, vettä, eikä levähdyspaikkaa. Tie jatkuu suorana silminkantamattomiin. Jokaisen pienen nyppylän takaa odotat löytäväsi allasbaarin, mutta tie vain jatkuu. Ilman varjoa. Armottomana. Korppikotkat kerääntyvät yllesi ja olet varma kohtaavasi kuolemasi tällä jumalan hylkäämällä erämaalla.

Mesetan urbaani osa.

Välillä autotien reunaa.

Hiekkatie.

Soratie. Ihan sama, mitä jalkojen alla on. Tie kulkee toivottomasti aina jonnekkin horisontin taa.

Koska jalat toimivat omillaan, mesetaa voisi jännittävyydeltään verrata autossa istumiseen. Kahdeksan tuntia ilman minkäänlaista virikettä. Kuulostaa hienolta?

Lopulta määränpäänämme toimiva kylä ilmestyi täysin yllätyksenä eteemme. Se sijaitsee kuopassa/notkossa, joten täysin suorassa maastossa sen näki vasta noin sadan metrin päästä.

Perille päästyä olo oli kuin kuolemaa tekevällä. Ilmeisesti nestevajetta ja pieni auringonpistos. Nopeasti siitä selvittiin ja loppuillan loikoilinkin altaalla ottamassa aurinkoa. Rusketusta alkaa tulemaan ja tänään meni 300km raja rikki. Enää 400 jäljellä ja hyvin olen aikataulussa.

Puhdistumista.

Noin viiden päivämatkan päässä sijaitsee cruz de ferro, jonne pyhiinvaeltajat perinteisesti jättävät kotimaastaan tuomansa kiven symbolina synneistä puhdistautumiselle ja taakasta vapautumiselle. Jotkut vievät sinne erinäisiä esineitä (kuten Oliver osan bongistaan) tai viestejä tai mitä vain, millä on jotain erityistä arvoa ja symbolista merkitystä.

Minäkin olin tuonut jotain tärkeää mukanani, jota en tässä nyt ala selittämään. Liian yksityistä julkiseen blogiin tai oikeastaan mihin vain. Turha kysellä.

Säilytin tätä esinettä rinkkani lantiovyötaskussa ja tänään havahduin siihen, että tasku oli auki ja tyhjä. Takaisin ei ollut palaamista. Huba taisi oppia muutaman suomalaisen sanan siinä hakatessani kävelykeppiäni mutkalle. Kihisin pidemmän aikaa kiukuissani, kunnes rupesimme järkeilemään syitä tapahtuneelle.

Lähinnä minua ärsytti se, etten saanut luopua esineestä omasta tahdostani, mutta ehkä Camino vei sen. Asioista kun harvoin pääsee eroon vain tahtomalla. Nyt symboli oli vahvempi, koska olin tehnyt esineestä eräänlaisen talismaanin ja ajan kanssa puolivahingossa päästin siitä irti ilman mitään erityistä riittiä.

Tuntuu jo heti paremmalta, kevyemmältä, puhtaammalta. Olen zen. Ongelmana on se, etten halua olla. Pidän omasta äkkipikaisesta itsestäni.

Todellista joukkomajoitusta.

Jalkahoitoa.

Albergue-elämää

Kaikki hostelleja asuttaneet tietävät millaista niissä on asua. Albergue on käytännössä samanlaista, mutta ilman pahimpia vitutuksen aiheita. Ei humalaisia saksalaisia juoksentelemassa käytävillä. Ei sitä yhtä kännistä brittiä, joka tulee huoneeseen neljältä yöllä kauhean metelin kanssa ja sytyttää valot. Ei aamulennolle viideltä aamulla heräävää ruotsalaista, joka pakkaa metelillä ja sytyttää valot juuri kun olit saanut unta brääliön (brittiääliö, lanseerasin juuri uuden sanan) meuhkaamisen jälkeen. Ei sitä itseänsä muita paremmaksi (koska "travellaa" ilman rahaa, tehden itsestään vitun ärsyttävän lokin) kuvittelevaa tyttöä maasta, josta et ole koskaan kuullutkaan.

Ei.

Alberguessa kaikki ovat samassa veneessä ja heräävät kiltisti samaan aikaan auringonnousun aikaan. Siksi monet menevät myös aikaisin nukkumaan, eikä alkoholia yleensä oteta kuin ruoan kanssa tai matkan jälkeen muutama annos. Hiljaista, kohteliasta, viihtyisää ja mukavaa.

Albergueita on monia erilaisia (kuten Burgos ja Boadilla meille opettivat). Oma suosikki on mahdollisimman vanha rakennus. On mahtavaa nukkua yläpedissä* ikivanhan katon rajassa. Tiedätte ne puiset poikkipuut kivikaton alla. Seinät on myös rouheaa kiveä ja ikkuna vetää niin, että sisällä on yöllä kymmenen astetta lämmintä. Siinä sitten kääriydyt makuupussiin ja kiedot vanhan viltin lämpimiksesi. Silmät sulkiessa tuntuu, kuin olisi luolassa lampaantalja peittonaan.

Hiljainen (usein myös todella kova) kuorsaus täyttää huoneen ja tunnet, kuinka päivän rasitus painaa silmät kiinni. Nukut kuin lapsi.

Moderni albergue. Hyi.

Kaksi viikkoa sitten en olisi voinut kuvitella meneväni nukkumaan ennen kymmentä. Nyt nukun joskus lyhyet päiväunet ja olen silti taju pois ennen kuin aurinko lakkaa valaisemasta.

Parasta on se, kun albergue tarjoaa papuja päivälliseksi ja aamulla kaikki käyvät sitten vuorollaan soittamassa sinfonian kokin kunniaksi. Tirsk!

Paljon parempi.

Jos joku on ihmetellyt kun kerran molempia sanoja käytän; Albergue ja refugio ovat sama asia. Ensimmäinen espanjaa, toinen englantia. Ei sen kummempaa.

(*mielummin ottaisin alapedin, mutta nopeat (vähemmän kävelevät) vievät aina ensin alapunkat ja jos olen hyvissä ajoin paikalla, jätän alemmat yleensä vanhuksille. Punkasta alastulo kipeillä jaloilla on muuten todellinen akrobatianäytös.)

Sotamuistoja

Boadilla - Poblacion de Campos 10km

Sovimme Huban ja Oliverin kanssa treffit Poblacion de Camposiin. Koska laiskimukset pitävät päivämatkansa niin lyhyenä, jouduin pitäytymään vain kymmenessä kilometrissä itsekkin. Rankaisin itseäni lihaskuntopiirillä.

Olin paikalla jo ennen albergueiden avaamista (siivoavat aamupäivisin), joten venailin hetken, tutkin kylää, kävin ostoksilla ja varasin itselleni alberguen parhaan sängyn. Tämä on hyvä syy olla aikaisin perillä. Alapeti hiljaisesta ja hämärästä nurkasta. Täällä on jopa lukot vessojen ovissa ja peilit kylpyhuoneessa! Luksus saa uuden merkityksen halpismajoituksessa.

Pakollinen toimenpide.

'Nam flashbacks.

Omistan tämän kaikille taistelutovereilleni. Yhdessä koettu kurjuus luo vahvimmat siteet.

Ihan taivalluksen alusta saakka camino on tuonut mieleeni armeija-ajat. Niissä on paljon samaa ja paljon eriäväisyyksiä. Suurimmat erot ovat:

-Kukaan ei käske

-Täällä ei tarvitse kantaa Sylviaa mukana. Helvetti, että vihasin sitä metallikasaa

-Täällä saa vettä

-Täällä saa nukkua

-Täällä saa vaihtaa puhtaat vaatteet vaikka kesken marssin

-Täällä ei vituta

-Täällä ei saa ampua, räjäyttää, eikä tuhota mitään

Samaa onkin lähinnä rutiininomainen, helppo elämä. Henkilökohtaisella tasolla suurin yhteneväisyys on siinä, että kävin läpi henkistä puhdistautumista palvelusaikanani. Fyysinen rääkki oli parasta, mitä siihen elämänaikaan pystyin saamaan. Muutenhan olisin siviivipalvelusmies.

Jotain ihan hyviä ominaisuuksia ja taitoja sieltä perämetsästä tarttui. Lähinnä vitutuksensietokykyä, mutta myös esim. taju siitä, että juoda pitää jatkuvasti. Armeijassa siihen patistettiin ihan koko ajan, mutta vettä ei saanut mistään. Letkujen päähänhän se lopulta johti.

Vedestä tuli mieleen kenttäpulloni. Kuusi kuukautta syöksyin, ryömin ja taistelin N-valtiota vastaan se vyölläni. Siihen ei tullut kuin pieniä naarmuja. Otin sen mukaani caminolle ja kahden päivän KÄVELEMISEN jälkeen se oli rikki. Camino löytää tavan tuhota kaiken, mihin se koskee.

Myös uutena ostamani haka meni rikki kahdessa päivässä. Leili oli kiinni repussani sillä haalla ja koska se ei toiminut, molemmat jäivät jonnekkin penkille Vienaan. Nyt jollain hispanokersalla on komealla tornilogolla varustetu pullo sotaleikkejään varten.

Lapsikin tajuaa, mitä N-valtio, jota vastaan mukataistelimme tarkoittaa, mutta tietenkään sitä ei saanut ääneen sanoa valtion leikkikoulussa. Jännä, miten isoisiemme viha ja kauna kulkeutuu veressämme ja äidinmaidon mukana kahden sukupolven yli. Olen muuten käynyt Karjalassa, enkä halua sitä takaisin.

Unkarilaisilla homma menee ihan yli äyräiden. Veljeskansa on menettänyt niin paljon maata, että haluavat nyt valloittaa puoli Eurooppaa. Tai ainakin tuo yksi, mutta se onkin niin stereotyyppinen hunni, ettei toista löydy.

Samalla hallitus pelkää ja ruoskii itseään menneistä. Kaikki vähänkin järjestäytynyt toiminta on siellä nazismia.

Juutalaisten on siinä helppoa olla marttyyreitä ja pyytää vaikka mitä. Aivan kuten eräs keskieuroopalainen valtio maailmansotien välissä...

Niili.

Yöllä tämä on varmaan kuin Burtonin elokuvasta.

Väärä valinta

Hontanas - Boadilla 29km

Nyt löytyi kaupunki minun makuuni. Annan kuvien selittää.

Päätön Jeesus

Hail Thor!

Kirkon koristelua

Toisen kirkon ikkuna.

Kukkulalla oli jopa kirkon rauniot, joista en valitettavasti ottanut kuvaa. Tämän pakanan taivaan nimi on Castrojeriz ja palaan sinne varmasti vielä jonain päivänä. Harmi, että olen päivän ajoissa. Olisin kovasti halunnut nähdä, millainen on paikallinen sunnuntaimessu. Uhraavat kenties neitsyen?

Hontanas korkeuksista.

Boadillaan päästessäni ohitin yhden alberguen, koska se ei vaikuttanut kovin hyvältä. Toisesta sitten lunastin itselleni pedin.

Kaupungilla kierrellessäni löysin kaksi muuta albergueta, jotka molemmat olivat todella viihtyisiä ja kaikin puolin vain mahtavia. Albergueiden Eden ja Shangri-La. Hubakin oli saanut privaattihuoneen kuudella eurolla täältä viisi kilometriä taaempaa. Ei saatana!

Onneksi tämä maksoi vain neljä euroa ja yhden yönhän täällä vain vietän.

Vielä yksi elämää suurempi albergue, jonka ohitin. Kävin katsomassa sisälläkin. Oli liian lyhyen päivämatkan päässä.

Sama toisesta suunnasta.

Raunioita. Sisälle oli käsittääkseni rakennettu albergue.

Iltapäivällä vittuunnuin ensimmäistä kertaa caminoon. Perille päästyään kun on hoitanut pakolliset askareensa, ei ole enää mitään tekemistä. Nämä kylät ovat juuri sellaisia Lucky Lukesta tuttuja, joissa ihmisillä on monta ammattia. Sheriffi on samaan aikaan pappi ja haudankaivaja, sekä hoitaa ohessa postitoimistoa. Täällä on pari baaria, mutta ei edes ravintolaa tai kauppaa.

Uusia tuttavuuksia ei aina jaksa solmia, koska alku menee aina samalla kaavalla. Mistä olet, mitä teet, kauanko caminolla jne. Ainoaksi ajanvietteeksi jää juominen, lukeminen ja nukkuminen. Juoda ei viitsi, lukea en jaksa koko iltaa ja nukkumaan ei pysty, eikä viitsi liian aikaisin.

Alberguekin tuntui luotaantyöntävältä. Sama meteli ja ulkomaankieli päivästä toiseen. Kaipaan suomalaista juttuseuraa ja rauhaa.

Niin söin pakastepizzaa ja join olutta suruuni.

Onneksi tiedän tämän olevan ohimenevä vaihe, joka tulee aina reissussa vastaan. Se on vain kestettävä ja kohta kaikki onkin taas hyvin.

Maisema. 

Kukka Isalle. Rentun ruusu ojasta ja sillein.

Kevyt nousu edessä.

Saman nyppylän päältä. Jostain syystä tekee aina mieli juosta ylämäkeen. Taidan vihata itseäni.

Niin tylsää maisemaa. Toivottavasti pian tulee vaihtelua.

..vai eikö maisemat vain oikein jaksa enää sykähdyttää?

Toisen käyttämättä jääneen alberguen pihalta. Siellä oli olutautomaatti ja jopa uima-allas!