Camino de Pagano: Ad Estella per aspera

Eilen oli vähän kipeä olo ja puolentoista tunnin päikkäreistä huolimatta koteloiduin makuupussiini jo yhdeksältä. Uni tuli simmuun joskus kymmenen jälkeen. Pikkuvarpaan sisäsyrjä on alkanut hankautumaan auki. Bepanthenia ja sidotaan kiinni, katsotaan mitä käy. Kipeä se ainakin on.

Kohtasin ongelman, jonka kanssa en osaa tasapainoitella. Käyn keskiajalla rakennetuissa kaupungeissa ja kylissä, joissa haluaisin kierrellä ja ihmetellä, mutta toisaalta ylimääräinen kävely on kehno idea. Jalkoja pitäisi lepuuttaa, mutta en haluaisi missata tätä mahdollisuutta. Äh.

Eilen kiipesin kukkulalle nappaamaan kuvan. Jäätävä mäki ja varvas tulessa, joten kiipesin sitten kolmemetrisen muurin yli säästääkseni parinkymmenen metrin kävelyn. Tässä tulos:

Oliko sen arvoista?

Vaeltajien keskuudessa on hyvä tunnelma. Tien päällä moikkaillaan ja jutellaan, sekä toivotellaan hyvää matkaa. Albegruessakin puhetta riittää. Näin ensimmäisenä nukkumaan menneen mielipiteenä ehkä vähän liikaakin. Kuuluu hostellielämään ja sitä vartenhan minulla on tulpat. No worries.

Jätän myös kamani avoimesti levälleen. Kummallista käytöstä neuroottiselle kaupunkicommandolle, yleensähän otan kaiken arvokkaan mukaani kaikkialle ja keskiarvokkaan jemmaan jonnekkin. Piilolompakkoakaan en jaksa pitää. Miksi pitäisin? Asun pienissä kylissä, pienet lapsetkin ovat minua myöhempään ulkona ja hostelleissa on vain pimeitä uskiksia, jotka ovat yhtä luottavaisin mielin tavaroidensa suhteen. Heh, yksikin siunasi mustaksi polttamansa leivän. Pitääkin kokeilla, kun ensi kerran kämmään jonkun ruoan.

Huomaisikohan kukaan jos nappaisin yhden matkatavaroitani varten?

Tosiaan eilen nukuin koko illan, joten en pahemmin harrastanut sosiaalista kanssakäymistä kenenkään kanssa. Tien päälläkin porhalsin muiden ohi, keskustelut jäivät muutamaan lauseeseen.

Huvituin vähän, kun hostlan pihassa oli parkkeerattuna tandempyörä. Kuinka vahvan liiton sillä matkan taittaminen vaatinee..

Heräsin vähän kuuden jälkeen, mutta koska kehoni itsepäisesti päätti pystyttää teltan, pääsin ylös vasta seitsemän aikoihin. Tien päällä olin jo 7.20.

Puenta la Reina - Villamayor de Monjardin n.31km

Puento la Reinasta matkaajan poistava silta.

10km jaksoin taivaltaa ennen ensimmäistä kahvia. Jumankeka, että maistui taivaalliselta.

Jumalten juoma, elämän eliksiiri.

Kävely on kuin meditaatiota. Sitä vain kävelee ja kuuntelee kehoaan. Ajatus virtailee ties minne ja yhtäkkiä havahtuukin miettimästä esimerkiksi kuinka miehekkäältä sana "washingmachine" kuulostaa. Kokeilkaa vaikka. Alku on lähes arjalainen, perään pieni dramaattinen, mutta sointuva lasku. Tavu "mach" on taas testosteroinia tuottava ja perään miehekäs loppulasku sillei traileriäänihönkäisyllä. Washingmachine. Ei ole itsensä löytäminen ihan niin hohdokasta, kuin kuvittelin. Toinen on chainsaw.

Jossain vaiheessa päässäni soi repeatilla uudestaan ja uudestaan type o negativen life is killing me, mutta sanoilla "my legs are killing me", joten päätin hakeutua seuraan. Oikeastihan jalkani eivät edes olleet niin pahat. Aamusella pikkuvarpaaseen sattui ihan helvetisti, mutta korjailin kenkien asentoa ja otin toiset sukat pois niin helpotti. Matkan aikana se heikoin kohtani, kryptoniittini, akilleen kantapääni, väsyi ensimmäisenä. Ei reidet, eikä polvet kuten olin ennustanut,vaan nilkat. Nilkkaa tukevissa kengissä!

Välikuva muuten vain.

Mutta se seura. Yhyttäydyin jenkkiläisen taiteilijan Mimin kanssa yhteen ihan vain koska hänkin oli yksin ja käveli riittävän nopeasti. Juttelimme niitä näitä, kunnes tiemme erkanivat Estellassa. Niin, minähän jatkoin vielä eteenpäin, joten otsikko on virheellinen. Se vain sopi tähän niin hyvin, etten halunnut sitä vaihtaa.

Kotiin terkkuja; Mimi on yli viisikymppinen.

Jossain vaiheessa kohtasimme hevosen vasan. Se pikku pirulainen koitti purra minua ja perääntyessäni lähti vielä perään. Mikä eläimillä on minua vastaan? Mimi - urhoollinen ritarini - sitten hätisteli sen pois vaellussauvoillaan.

Kyllähän minä tuollaisen rääpäleen olisin selättänyt. Eihän sillä ole kuin kaksi jalkaakaan.

Estellan jälkeen löytyi tämän maailman paras keksintö, ilmainen viinihana. Epäilyksen kellot soivat. Tämän on pakko olla koettelemus. Koska pelkään vain yhtä jumalaa, enkä usko Thorin suuttuvan viinin juonnistani, otin lasillisen. (lasina toimi litran kenttäpullo)

Heti tuolta nuoruudenlähteeltä poistuessani alkoi satamaan. "Oh, that's cheap" jupisin itsekseni ja sade lakkasi heti. Hymyilin. Hetken.

Kohta alkoi satamaan rakeita. Espanjassa. Kesällä.

Koin viisaimmaksi pitää turpani kiinni, mutta siinä jään piiskatessa kasvojani oikein tarkkaan kuunneltuna olisi yhteenpainettujen hampaideni välistä voinut kuulla hiljaisen perkeleen.

Omena Edenissä.

Sade ei kuitenkaan kauaa kestänyt, aurinko porottikin kohta jo täydeltä taivaalta. Tässä vaiheessa matkaa oli takana yli 20km ja vielä olisi kymmenen edessä. Viimeinen nousu oli oikeasti aika kova, mutta toisaalta taas alberguen ovella tuntui, että hyvin voisi jatkaa seuraavaan kaupunkiin. Tie puhtaaseen mieleen kulkee kovan fyysisen rääkin kautta.

Bongasin toisen ristinkin. Joku norjalainen(?) oli kuollut Caminolla 2011. Kuinka itsepäinen saa olla, että kävelee itsensä hengiltä?

Pilkistääkö sieltä kirkon torni? Erämaavaellukseni olisi kohta ohi.

Albergueta pitää ihan täyshihhuli, joka kutsui minut myös (lämpimän sydämellisesti, hänen sanoin) illaksi Jessemeditaatioon. Jos minusta ei kuulu mitään, hullu lahko on tappanut minut.