Tänään vietimme juhlapäivää kahdesta syystä. Olen kävellyt nyt kaksi viikkoa, sekä takana on enemmän kilometrejä, kuin edessä. Huballa pyörähti neljäs viikko mittariin. Majoituimme virstapylväiden johdosta hotelliin.
Tuuri ei olisi voinut olla enempää puolellamme. Tarkoitus oli vain juoda kahvit hotellin kahvilassa, mutta huomasimme huoneen maksavan vain 25e, eli 12,50e/pää. Albergueiden jälkeen oma huone olisi suorastaan syntistä nautiskelua, mutta olimmehan sen ansainneet.
Nopeasti meille paljastui asian todellinen loisto. Hotellia pitävä pariskunta oli ehkä maan mukavin. Sovimme päivällisajan, he pesivät pyykkimme ilmaiseksi, heitimme läppää, kaikkea; olo oli kuin olisi tullut vuosien merillä seilaamisen jälkeen isoäitinsä luokse. Päivän kävely oli raskas kovasta vastatuulesta ja mesetasta johtuen, mutta negatiiviset ajatukset jäivät oven kylmemmälle puolelle. Fiilis oli jotain, mitä en osaa sanoiksi pukea
Illallinen oli parasta, mitä pyhiinvaeltaja voisi koskaan toivoa. Yleensä syömme kylmää ruokaa repuistamme ja albergueiden tarjoama ruoka on lähinnä riisiä. Puhumattakaan "ravintoloiden" pyhiinvaeltajamenuista, ne eivät kelpaa edes sylkykupikseni.
Istuimme kauniisti katettuun pöytään nauttimaan pienimuotoisista tapaksista (no, voiko tapas olla muuta kuin pienimuotoinen?) ja korkkasimme viinin.
Alkuruokana oli kanakeittoa, pääruoaksi otin pihvin (jota olin himoinnut jo Pirkkalan lentokentältä saakka), H söi kanaa ja jälkiruoaksi saimme kotitekoista vanukasta, sekä digestiiviksi sitä viinin tekemisestä ylijäävää viinaa, jonka nimeä en valitettavasti tiedä. Kaikki oli aivan järkyttävän hyvää ja maksoikin vain 9e päältä.
Paikallinen viini maksaa kaupassa alle kaksi euroa pullo ja sen huomaa ruokailuissa. Viiniä saa juoda tasan niin paljon kuin haluaa, myös albergueissa. Minähän en suomalaisena muusikkoseilorina sylje lasiin, mutta pidän mielessä seuraavan päivän kävelyn.
Romanttista ilman romanssia.
Kanasoppa. Miksi kaikki hyvä näyttää niin pahalta?
Jälkkäri. Taas ajattelin omaa mahaani ensin.
Salud! Jännä aniksenomainen maku.
Nautimme omasta rauhasta huoneessamme. Kerrankin ei tarvitse kuunnella kymmenen ihmisen päällekkäistä puhetta, kukaan ei heiluta sänkyä kun yritän nukkua, valot sammuvat kun haluan, vessaan ei tarvitse jonottaa, missään ei ole sotkua, kaikki on hetken hyvin. Tottumuksesta ikävöimme makuupussejamme. Camino on jättänyt jälkensä.
Caminolla tämä on Hilton.
Oma WC. Ensimmäistä kertaa ei tarvitse miettiä, minne laittaa vaatteensa peseytymisen ajaksi.
Pieni elämän pilkahdus kaiken selviytymisen keskellä tuo mieleen sen, kuinka vähän tai paljon kaipaan ensimmäisen maailman ajanvietteitä. Tavallaan haluaisin käpertyä sohvalle popcornkulhon kanssa katsomaan elokuvaa tai nollaamaan aivojani väkivaltapelin ääressä, mutta tarve on oikeasti vain totuttu tapa. Saman hetkestä poistumisen olen tehnyt täällä lukemalla, meditoimalla tai treenaamalla pihalla. Oikeastaan kaikesta materiasta ikävöin ainoastaan musiikkia - kuuntelua ja soittamista - ja vähän hämmentävästi tunkkaisella, hikisellä kuntosalilla ähkimistä.
Jonain päivänä myyn kaiken omaisuuteni ja lähden pois. Kaikki, mitä ihminen tarvitsee mahtuu keskikokoiseen rinkkaan.
Yllä oleva on kärjistys. Olisi kyllä hienoa luopua kaikesta vain tietääkseen, mitä oikeasti tarvitsee ja haluaa ja rakentaa siltä pohjalta itselleen omaisuus. En kai oikeasti haluaisi elää ilman omaa sänkyä, keittiötä ja soittimia? Hullu en ole, vain idealisti. Sanoin jo aikaisemmin, mutta camino palauttaa ihmisen raiteilleen.
Lähtekää.
Meseta. Kaukana horisontissa toivon pilkahdus, vuoristo.
Sain blogistani negatiivista palautetta ja täten koen velvollisuudekseni puolustaa gonzo-journalistista otettani ja puhun lisää kiveksistäni. Lukemisen voi lopettaa tähän jos tuntuu pahalta.
Olen siis ollut 17 päivää ilman naisen lämpöä tai itsesaastutusta. Minulle asia ei ole tabu, kerronhan rakoistani ja lihassäryistäni, puhumattakaan pään sisäisistä asioista, iloistani ja suruistani caminolla. Kertoisin myös yksityiskohtaisesti suoleni toiminnasta jos mitään mainittavan arvoista kerrottavaa olisi. Miten niin paljon elimistöön ja ajatusmaailmaan vaikuttava asia ei kuuluisi tähän blogiin? Lääkäri en ole, joten en tiedä, mitä elimistössä pidättäytyessä tapahtuu. Mies olen, joten tiedän miltä se tuntuu. Se tuntuu pahalta.
Viikon jälkeen alkaa näkemään kukkuloissa ja puissa muotoja, joita niissä ei ole. Joka kerta, kun kaupan ikkunassa on alusvaatemainos tekee mieli käpertyä sikiöasentoon suihkun lattialle ja repiä hiuksensa irti. Fyysinen kipu alkaa olemaan sietämätön. Ilma tuoksuu erilaiselta, viini ei tarjoa nautintoa, ruoka ei maistu miltään, horisonttia ei erota pilvien synkän varjon alta.
Kahden viikon jälkeen, kun on yli viikon päivät puhunut itsekseen ja näprännyt sormuksensa sileäksi, alkaa helpottaa. Enää ei tunnu pahalta. Olen saavuttanut status quon ja olen zen.
Mies pystyy ajattelemaan vain yhdellä päällä kerrallaan ja alakerran kapinallinen kaappaa vallan herkästi. Nyt kun oppositio on taltutettu, näen maailman aivan eri silmin. Suorastaan puhdistava kokemus ja ehdottomasti tärkeä osa itsensä löytämistä ja kehonsa ja mielensä tuntemaan oppimista.
Jos joku tästä pahoitti mielensä, pyydän nöyrästi anteeksi.
Perinteeksi muodostunut elukkakuva loppuun. Hotellin vanha, mutta tomera vartija.
Voi sun tyttöystävä parka, kun palaat kotiin :D
VastaaPoista