Mitä on camino?

Hyvä kysymys.

Tänään tulee viikko tien päällä täyteen, sen kunniaksi spesiaalimpi päivitys. 

Luulen oppineeni jotain siitä, mitä camino on, mutta pitää muistaa, että olen matkani alussa (konkreettisesti(kin)), vielä on paljon opittavaa. Olen myös kävellyt paljon seurassa. Ei sekään välttämättä paha asia ole. Olen kanssavaeltajalleni kertonut asioita, joita olen todellisuudessa vasta nyt tunnustanut tai kertonut itselleni. Vastaanottavilla korvilla ei ole metkitystä, vain kertovalla sydämellä. Olen myös saanut osakseni hyviä kysymyksiä, joita joudun käsittelemään vielä paljon. Onneksi matka on pitkä.

Mutta miten se camino? Ensimmäisenä alleviivaan, että camino ei ole kristillinen asia. Oikeastaan uskiksia näkyy vähän, eikä nekään paljoa uskonnosta puhu. Motiiveja on monia, joillekkin tämä tie tarjoaa vain fyysisen haasteen. Muille Camino on ennemminkin mielentila.

Eri uskontoja edustettuna. Sulassa sovussa vierekkäin.

Camino erottaa ihmisen itsestään ja omasta elämästään. Puhummekin usein, että mitä teimme oikeassa tai edellisessä elämässä. Välillä tuntuu kuin olisi ennen matkaa päntännyt ihmisen elämänkerran, joka on niin paksu, että tuntee tämän ihmisen lähes kokonaan. Hänestä sitten kerrotaan ja keskustellaan ja pikkuhiljaa ymmärretään, mitä tuon hahmon päässä oikeasti liikkuu.

Tie on välillä kivinen.

Camino on siis matka itseensä ja jokaisen Camino on erilainen. Myös jokainen saman ihmisen tekemä Camino on erilainen, koska matkaaja on muuttunut ja kasvanut vaellustensa välillä. Tietenkin myös tapaamansa ihmiset vaikuttavat hyvinkin paljon asioiden kulkuun. Minun matkani olisi hyvin erilainen ilman Huban astumista kuvioihin. Valitettavasti meidän pitää pian erottaa tiemme, ainakin väliaikaisesti. Olen kiitollinen hänelle kaikesta ja olen onnellinen, että olen saanut olla osallisena hänen Caminollaan, mutta välillä tietään täytyy kävellä yksin.

Myös konkreettisemmin Camino tapahtuu pään sisällä. Olen nähnyt todella vanhoja ihmisiä, joiden päivämatka vastaa omaani. Jos kahdeksankymppinen brassi pysyy perässäni, kuka vain voi kävellä sen. Kyse on asenteesta. Matkaa täytyy jaksaa taittaa päivästä toiseen oli sitten kylmä, nälkä, myrskyä, vuori ylitettävänä, rakeita, rakkoja, lihassärkyjä, kymmenen ylimääräistä kilometriä taitettavana, mitä vain. Menetän luultavasti lihasta täällä, mutta tulen varmasti kaikin puolin vahvempana takaisin.

Samoin Camino opettaa elämään erilaisten ihmisten kanssa. Vielä en ole yhtään ikävää ihmistä tavannut (Ei tälläiseen ryhdy mikään umpimulkku narkkari), mutta albergue-elämä on oma lukunsa.

Yhden tulkinnan mukaan Camino on elämä miniatyyrikoossa. Kuulostaa oikealta; sitä tapaa ihmisiä, kulkee tietään, oppii asioita, saa kokemuksia, kohtaa vastoinkäymisiä, kasvaa vahvemmaksi, tekee suunnitelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu ja niin edelleen.

Camino on matka. Aivan kuten elämä on laiffi.

Villoria de Rioja - tuntematon kylä n.50km

Kyllä, 50km. Yhteen kylään päästyämme päätimme aina kävellä seuraavaan. 30km jälkeen aloimme harkitsemaan asettumista aloilleen, mutta alberguessa, jossa kävimme ei ollut keittiötä ja olen jo neljä päivää kantanut ruokaa repussani ja haluaisin erittäin mielelläni eroon tuosta ylimääräisestä painolastista. Seuraavaan siis.

Saavuimme Atapuercaan, jossa molemmat alberguet olivat täynnä. Ranskalainen ravintoloitsija neuvoi meidät Olmokseen, kaupunkiin lähellä. Sinne pitäisi mennä autotien sivua pitkin, ei caminoa, eikä se käy päinsä. Itsepäisesti jatkoimme caminoa, joka vei kukkulalle, monta kilometriä sivuun Olmoksesta. No, eteenpäin.

Olmos, almost there.

Pimeydestä kohti valoa.

Pitkän savanni/vuoristo/lähi-itävaelluksen jälkeen saavuimme jälleen uuteen kylään. Ei albergueta. Aurinko alkoi painumaan horisontin taakse ja ilma kylmenemään. Kello lähestyi kymmentä, joka tarkoittaa albergujen sulkemisaikaa. Punnitsimme vaihtoehtoja ja järkeilimme, että parasta olisi löytää hylätty rakennus, jossa yöpyä. Taivasalla jäätyisin ohuessa kesämakuupussissani.

Aurinko poistuu jonnekkin kauas pois.

Hiipien saapuu pimeys. Hengitys höyryää jo ja olemme keskellä ei mitään.

Pieni lohdun pilkahdus keskellä Etiopian savanneja?

Missään vaiheessa emme edes miettineet bussin, taksin tai peukalokyydin ottamista. Olemme pyhiinvaeltajia, emmekä hengenvaarassa.

Lopulta löysimme hostellintapaisen pienestä, nimeltään mysteeriksi jääneestä kylästä. Hakkasimme ovea ja kohta ovelle ilmestyikin uninen respasetä. "hay libra?" kysyin ontuvalla espanjallani.

Si, vaelluksemme oli ohi.

Tänne emme pysähtyneet. 30km ennen määränpäätä.

Pesin varpaani (haju oli jotain uskomatonta) ja painuin nukkumaan. Takana 14 tuntia kävelyä lähinnä banaanien voimalla ja menen nukkumaan vatsa tyhjänä, edes peseytymättä. Nukuin kuin lapsi ja heti ensimmäisenä aamulla painuin takaisin tien päälle. Onko tässä edes järkeä?

Tännekkään emme pysähtyneet. Liikaa pyhiinvaeltajia.

Korkeuksissa. 

No mutta loppujen lopuksi viiskymppinen ei ollut edes paha. Jalkoja väsytti, mutta ei oikeastaan muuta. Aamullakaan ei ollut ongelmaa lähteä liikkeelle.

Kuulin juttua miehestä, joka käveli 120km. Aloitti aamulla, käveli läpi yön ja tuli perille puolen päivän jälkeen, kun alberguet taas avaavat ovensa. Kiinnostuin ideasta ja olen vakavissani miettinyt, mitä moinen tempaus vaatii. Katsotaan, kun ilmat lämpenee.

Vietnam.

Suomi.

Valintoja.

Jos joku tietää tämän rakennelman pointin, ole hyvä ja kerro. Kivistä on muodostettu spiraali ja maasta näkee, että sitä on kuljettu. Koko ympyrän ristin luo kävelemällä tulee hurskaammaksi tai jotain? Pari olen nähnyt.

Bää! Lampaita sotilasalueella.

Islanti.

Loppuun pari eläinkuvaa, ettei jää paha mieli.