Hyvästi kukkeat kukkulat ja henkeäsalpaavat maisemat. Tänään astuimme mesetalle. Edessä on matkan henkisesti raskain etappi. Meseta on Espanjan aavikko, Etelä-Euroopan Pohjanmaa, Helvetin esikartano.
Keskipäivän aurinko paahtaa niskaan lähes suoraan yläpuolelta. Missään ei ole varjoa, vettä, eikä levähdyspaikkaa. Tie jatkuu suorana silminkantamattomiin. Jokaisen pienen nyppylän takaa odotat löytäväsi allasbaarin, mutta tie vain jatkuu. Ilman varjoa. Armottomana. Korppikotkat kerääntyvät yllesi ja olet varma kohtaavasi kuolemasi tällä jumalan hylkäämällä erämaalla.
Mesetan urbaani osa.
Välillä autotien reunaa.
Hiekkatie.
Soratie. Ihan sama, mitä jalkojen alla on. Tie kulkee toivottomasti aina jonnekkin horisontin taa.
Koska jalat toimivat omillaan, mesetaa voisi jännittävyydeltään verrata autossa istumiseen. Kahdeksan tuntia ilman minkäänlaista virikettä. Kuulostaa hienolta?
Lopulta määränpäänämme toimiva kylä ilmestyi täysin yllätyksenä eteemme. Se sijaitsee kuopassa/notkossa, joten täysin suorassa maastossa sen näki vasta noin sadan metrin päästä.
Perille päästyä olo oli kuin kuolemaa tekevällä. Ilmeisesti nestevajetta ja pieni auringonpistos. Nopeasti siitä selvittiin ja loppuillan loikoilinkin altaalla ottamassa aurinkoa. Rusketusta alkaa tulemaan ja tänään meni 300km raja rikki. Enää 400 jäljellä ja hyvin olen aikataulussa.
Puhdistumista.
Noin viiden päivämatkan päässä sijaitsee cruz de ferro, jonne pyhiinvaeltajat perinteisesti jättävät kotimaastaan tuomansa kiven symbolina synneistä puhdistautumiselle ja taakasta vapautumiselle. Jotkut vievät sinne erinäisiä esineitä (kuten Oliver osan bongistaan) tai viestejä tai mitä vain, millä on jotain erityistä arvoa ja symbolista merkitystä.
Minäkin olin tuonut jotain tärkeää mukanani, jota en tässä nyt ala selittämään. Liian yksityistä julkiseen blogiin tai oikeastaan mihin vain. Turha kysellä.
Säilytin tätä esinettä rinkkani lantiovyötaskussa ja tänään havahduin siihen, että tasku oli auki ja tyhjä. Takaisin ei ollut palaamista. Huba taisi oppia muutaman suomalaisen sanan siinä hakatessani kävelykeppiäni mutkalle. Kihisin pidemmän aikaa kiukuissani, kunnes rupesimme järkeilemään syitä tapahtuneelle.
Lähinnä minua ärsytti se, etten saanut luopua esineestä omasta tahdostani, mutta ehkä Camino vei sen. Asioista kun harvoin pääsee eroon vain tahtomalla. Nyt symboli oli vahvempi, koska olin tehnyt esineestä eräänlaisen talismaanin ja ajan kanssa puolivahingossa päästin siitä irti ilman mitään erityistä riittiä.
Tuntuu jo heti paremmalta, kevyemmältä, puhtaammalta. Olen zen. Ongelmana on se, etten halua olla. Pidän omasta äkkipikaisesta itsestäni.
Todellista joukkomajoitusta.
Jalkahoitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti