Albergue-elämää

Kaikki hostelleja asuttaneet tietävät millaista niissä on asua. Albergue on käytännössä samanlaista, mutta ilman pahimpia vitutuksen aiheita. Ei humalaisia saksalaisia juoksentelemassa käytävillä. Ei sitä yhtä kännistä brittiä, joka tulee huoneeseen neljältä yöllä kauhean metelin kanssa ja sytyttää valot. Ei aamulennolle viideltä aamulla heräävää ruotsalaista, joka pakkaa metelillä ja sytyttää valot juuri kun olit saanut unta brääliön (brittiääliö, lanseerasin juuri uuden sanan) meuhkaamisen jälkeen. Ei sitä itseänsä muita paremmaksi (koska "travellaa" ilman rahaa, tehden itsestään vitun ärsyttävän lokin) kuvittelevaa tyttöä maasta, josta et ole koskaan kuullutkaan.

Ei.

Alberguessa kaikki ovat samassa veneessä ja heräävät kiltisti samaan aikaan auringonnousun aikaan. Siksi monet menevät myös aikaisin nukkumaan, eikä alkoholia yleensä oteta kuin ruoan kanssa tai matkan jälkeen muutama annos. Hiljaista, kohteliasta, viihtyisää ja mukavaa.

Albergueita on monia erilaisia (kuten Burgos ja Boadilla meille opettivat). Oma suosikki on mahdollisimman vanha rakennus. On mahtavaa nukkua yläpedissä* ikivanhan katon rajassa. Tiedätte ne puiset poikkipuut kivikaton alla. Seinät on myös rouheaa kiveä ja ikkuna vetää niin, että sisällä on yöllä kymmenen astetta lämmintä. Siinä sitten kääriydyt makuupussiin ja kiedot vanhan viltin lämpimiksesi. Silmät sulkiessa tuntuu, kuin olisi luolassa lampaantalja peittonaan.

Hiljainen (usein myös todella kova) kuorsaus täyttää huoneen ja tunnet, kuinka päivän rasitus painaa silmät kiinni. Nukut kuin lapsi.

Moderni albergue. Hyi.

Kaksi viikkoa sitten en olisi voinut kuvitella meneväni nukkumaan ennen kymmentä. Nyt nukun joskus lyhyet päiväunet ja olen silti taju pois ennen kuin aurinko lakkaa valaisemasta.

Parasta on se, kun albergue tarjoaa papuja päivälliseksi ja aamulla kaikki käyvät sitten vuorollaan soittamassa sinfonian kokin kunniaksi. Tirsk!

Paljon parempi.

Jos joku on ihmetellyt kun kerran molempia sanoja käytän; Albergue ja refugio ovat sama asia. Ensimmäinen espanjaa, toinen englantia. Ei sen kummempaa.

(*mielummin ottaisin alapedin, mutta nopeat (vähemmän kävelevät) vievät aina ensin alapunkat ja jos olen hyvissä ajoin paikalla, jätän alemmat yleensä vanhuksille. Punkasta alastulo kipeillä jaloilla on muuten todellinen akrobatianäytös.)